Kaikkialla, kaiken aikaa, ihmiset selvästi rakastavat eläimiä. Tuntematon mies kuulee ensimmäisen sepelkyyhkyn huhuilun ja haluaa kertoa, että se tekee hänetkin iloiseksi. Aikuiset ja lapset riemastuvat kun näkevät leppäkerttuja, sisiliskon tai sammakoita. Helliä ankkavideoita joka päivä postaava Twitter-tili on heistä aivan paras. Ruohikolla juokseva pienet porsaat ovat suloisimpia ja kissat ja koirat ovat mahtavia, good boi, hey fren, kuvien päällä lukee; koomikko Ricky Gervais on tikahtua siitä mielihyvän runsaudesta, minkä jokaisen uuden koiran näkeminen hänelle tuottaa (”I’m like a toddler in a toy shop, there’s loads of dogs but the last dog is the best dog I’ve ever seen…”) Ihmiset suuntaavat eläimiä kohtaan valtavan määrän hyväksyvää, innostunutta iloa, säteilevät eläimille ja säteillessään tahtovat enimmäkseen hyvää. Ei, ei kosketa siihen, anne- taan sen olla, ollaan hiljaa, ettei se lennä pois vielä, tai silitä nätisti, tai ”good boi, lil fren”.
Millainen määrä tunteita! Ja sitten toisaalla: ei pelkästään elävää olentoa lihana käsittelevä tuotannon standardi vaan myös suoranainen sadismi. Yksilöllisten tai yhteisöllisten aggressioiden purkaminen, ritualisoidun koston ja väkivallan perinteet toislajisia eläimiä kohtaan (härkätaistelu, koiranlihantuotannon käytännöt, kiinalaisen lääketieteen eläinkehonosien käyttö, espanjalaisten metsästyskoirien kohtelu, karhujen, norsujen tai orankien pakottaminen esiintymään). Millainen ristiriitaisten tunteiden määrä. Pakottava, järjetön halu kiljua jonkin söpöyden edessä, sokea raivo oman tahdon rajallisuuden edessä tai ylisukupolvisen julmuuden varanto – on kuin ihmisyhteisöjen affektiivinen ylijäämä virtaisi ihmislajin rajojen ylitse toisten eläinten päälle.
Eläimiin kohdistuva tahallinen julmuus oikeastaan nojaa ihmisten ja muiden eläinten kaltaisuuteen, muuten se olisi tyhjä niistä merkityksistä, joita sillä kuitenkin täytyy olla. Tämä olento on kuten ihminen mutta alempiarvoinen; siihen voi kohdistaa ihmisvuorovaikutuksessa syntyneitä tunteita ilman uhkaa, että joutuu suljetuksi ihmisyhteisön ulkopuolelle. Sen sijaan tehotuotanto perustetaan strategiseen väärinymmärrykseen eläimistä toisenlaisina. Turkistarhaajien liiton vastaus kysymykseen häkkikasvatuksesta on tästä malliesimerkki: ”Vaikka villit, luonnonvaraiset turkis eläimet liikkuvat paljon, on niiden liikkumisessa aina jokin erityinen syy kuten ravinnon tai parittelukumppanin etsiminen. Nämä tarpeet täyttyvät tilalla kasvatushäkeissä.”
Ketun tai minkin elämä typistyy ravinto- ja parittelutarpeisiin, joihin ei liity tunteita tai kokemuksia. Vain päämäärä merkitsee, ei matka. Jos eläimen voisi ruokkia ja hedelmöittää kertaheitolla, kuin koneen johon syötetään syöte ja saadaan ulos tuotos, sen ei tarvitsisi elää kuin ehkä yksi päivä; alku ja loppu voisivat sijaita kiinni toisissaan. (Munijakanojen tuotannossa syntyvien kukkotipujen kohdalla näin onkin.)
Jotta voisi ymmärtää, mikä kaikki jatkuvassa liikkumattomuudessa ja monotonisissa, hälyisissä ja ahtaissa sisätiloissa on tuskallista, täytyy hyväksyä se, että ihmisen oma kauhistuttava kokemus samoissa oloissa ei pohjaisi mihinkään ihmiselle ominaiseen, evoluutiossa muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana kehittyneeseen, vaan laajemmin eläinkunnassa jaettuun: monimutkaisiin tunteisiin, haluun liikkua ja vaikuttaa omaan tilaansa, uteliaisuuteen, haluun kokea asioita maailmasta ja toisista olennoista. Toisin sanoen vaikka en voi koskaan tietää, miltä siasta tuntuu olla raskaana, synnyttää ja imettää poikasiaan liikkumisen ja pesänrakennuksen estävässä häkissä, ihmisen tunteet vastaavassa tilassa ovat viitepiste. Silloinkin, kun kaikki toimii hyvin eikä laiminlyöntejä, väkivaltaa tai silkasta eläinten määrästä aiheutuvaa rusentumista tapahdu, teollinen eläintuotanto on paljolti vankina olemista, oman lihansa säilyttämistä tuoreena, luultavasti hulluksi tekevän pitkästyttävää odottelua.
Tehotuotanto on kaikkialle levittäytyvä, jättimäinen järjestelmä. Se kietoutuu maailmantalouteen ja miljardien ihmisten perustarpeisiin tavalla, joka tekee sen muuttamisesta valtavan vaikeaa. Eläintuotanto on tehomaatalouteen yhdistettynä yksi suurimmista ihmisten luomista järjestelmistä, mitä ylipäänsä on. Se on tapahtunut vahinko, josta on tultu riippuvaiseksi mutta joka ei ole pelkästään siunauksellinen ihmisille. Vastakkain eivät noin vain ole ihmisen etu ja eläimen etu, joista meidän täytyisi valita ihmisen etu. Tämä juuri oli syksyllä 2018 suomeksi julkaistun Farmageddon-teoksen sanoma: tehomaatalous uhkaa paikoiltaan siirrettyjä ihmisyhteisöjä ja kaikkien sen tuotteita syövien terveyttä sekä luonnon monimuotoisuuden tuhon kautta aivan kaikkea ja kaikkia. Nimen vihjaama raamatullinen tuho on yleensä jotakin, mikä tapahtuu ihmisten maailmalle.
En ole koskaan vieraillut tehotuotantotilalla. Olen kevyesti vuorovaikuttanut lehmien ja lampaiden kanssa, ja näen toisinaan matkoilla pihakanoja tai Haltialan tilalla oljissa makailevia sikoja, mutta ensimmäkseen kohtaamiset tuotantoeläinten kanssa ovat toisten kertomaa tai jaetuissa videoissa nähtyä. Olen lähes pakonomaisesti eläinten oikeuksia ajatteleva henkilö, jonka omat läsnäolon kokemukset tuotantolaitoksissa asuvista eläimistä ovat suhteellisen vähäisiä. Luotan todistajanlausuntoihin: Kristo Muurimaan kertomuksiin vuosikausien kuvausretkistä eläintiloille, miten tavanomaisia ja lainmukaisia ihmisiä järkyttäneet salakuvatut tilanteet ovat ja miltä ne ensikätisesti koettuna tuntuvat. Luotan uuden eläinlain valmistelun yhteydessä esitettyihin asiantuntijalausuntoihin, joiden kieli pysytteli mahdollisimman lähellä mitattavia ja objektiivisesti havaittavia seikkoja kuten eläintiheyttä neliömetrillä tai häkissä pitämisen enimmäisaikoja. Monet mieleni kuvista tässä asiassa voi luultavasti yhä palauttaa vuonna 2006 Kiasmassa esitettyyn Our Daily Bread -dokumenttiin (2005). Elokuva koostuu pitkistä, sanattomista otoksista kasvin- ja eläintuotannosta eri puolilla Eurooppaa. Sen kuvat ovat valoisia, siistejä ja symmetrisiä; ne onnistuvat välittämään standardinmukaisen ruoantuotannon mittakaavat ja tehokkuuden. Elokuvan nähtyäni olin täynnä kivettynyttä, järkyttynyttä tunnetta koneellisesti ravisteltavia oliivipuita, jonkinlaisella suurella imurilla lattiakanalasta kerättäviä kanoja ja kalastajien saappaiden alla elävänä mattona makaavia kaloja kohtaan sekä ilmeettöminä eväitään taukotilassa syöviä ihmisiä kohtaan.
Luotan Antti Nylénin synteeseihin eläintuotannosta; luotan, että hänen kirjoitustensa äänilaji ja kuvaston väkevyys ovat perusteltuja, kun hän kirjoittaa tehoeläintuotannosta ”Vyöhykkeenä”, jonka rajoja vartioidaan tarkasti ja jolla vieraileminen uhkaa sekä ihmisen sisäisiä että yhteisön rajoja. Vyöhykkeen aiheuttamat asiaankuuluvat tunteet eivät voi olla olemassa tuotannon mittakaavassa, järjestelmä ei kestäisi niitä. Tunteet, viha tienraivaajana, ovat aina saaneet loistaa Nylénin eläineettisissä teksteissä. Tuoreessa Eläimiksi-sivuston tekstissään hän purkaa auki oman säikähtäneen hämmennyksensä sen edessä, että keskuudessamme on oikeita teurastajia.
Toisaalta uskon, että ottaisin vakavasti, jos joku kertoisi minulle, miltä tuntuu koskettaa parsinavetassa elävää lehmää tai millaisia päivittäisiä hetkiä emakoiden ja porsaiden kanssa on häkeistä huolimatta. Vaikka en luotakaan Atrian tai MTK:n kampanjointiin suomalaisen eläintuotannon eettisyydestä, luulen että luottaisin yksittäisen ihmisen todistajanlausuntoon siitä, että vuorovaikutusta on tapahtunut, että olemisessa on nähty mieltä, että myönteisiä tunteita on tunnettu.
Tuotantoeläimet ovat tuntemattomia, ja niitä puolustettaessakin niiden olemusta esitellään sen kautta, mitä ne voisivat olla: miten utelias sika olisi, jos se saisi vapaasti tonkia, tai miten kana kuopsuttaisi, muodostaisi ryhmiä ja hoivaisi poikasia. Uskaltaako ja osaako kukaan etäältä kuvitella niiden uteliaisuutta, kognitiota ja tunne-elämää sellaisena kuin ne nyt ovat? Olisi tärkeää kunnioittaa tätä valtavaa määrää yksilöllistä elämää sellaisena kuin se on, ei vain potentiaalina.
Pauliina Haasjoki (Ote esseeteoksesta Himmeä sininen piste, Poesia 2019)
(Kuva Barth Bailey)
VOIKO ELÄINTÄ KERTOA? 
Asiaa 🙏
TykkääTykkää