Toinen luonto, käsiohjelmateksti

Katson ulos ikkunasta ja kanahaukka istuu puunoksalla.

En heti käsitä, mikä se on, koska näky on niin yllättävä. Katson ja katson, haukka istuu ja kääntelee päätään. Pelkään sen lähtevän, sydän sykähtelee yllätyksen ja ihmetyksen ilosta. Minuutit kuluvat, mitään ei tapahdu. Haukka on ja tarkkailee. Joskus se pörhistää sulkiaan. Yritän jaksaa olla ja käsittää, että se todella istuu tuolla, elää omaa vastaansanomatonta elämäänsä.

Muistan Aram Saroyanin runon. Etsin kirjan käsiini ja luen sen.

lintu

lintu

lintu

Runo on täynnä ihmetystä. Linnun ihmeellisyys sykähtää tietoisuuteen yhä uudelleen ja uudelleen. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa sellainen olento kuin lintu? Ihmetystä seuraa kiitollisuus ja onnellisuus siitä, että he elävät vierellämme.

Saroyanin runo tiivistää sen, miten kielellä voisi lähestyä toisen eläimen olemassaolon käsittämistä. Lintu on runossa vain lintu. Lintu ei ole nimetty, ei otettu haltuun, ei luetteloitu. Lintu jää vapaaksi. Lintu on tietty lintu, yksilö, mutta jos lukutapaa hieman siirtää, luo runo myös pienen parven lintuja. Parven jokaisen lintuus on samankaltainen, mutta omansa.

Runo havaduttaa tottumuksen voimasta. Lintu näyttäytyy äkkiä outona ja arvoituksellisena. Muistikuvat tungeksivat ja jokainen ajatus linnusta on yhtä paljon lintu kuin toinenkin. Sanan ääret laajenevat. Runo on puhtaasti kieltä. Se käyttää kielen pelastavaa voimaa, tukee elämää sanomalla sen, todentamalla eläjän. Se suuntaa huomion kielen voimaan ja kykyyn luoda potentiaalisuutta. Lintu on.

Mitä on lintu? Mitä on, kun on lintu? Äkkiä kielestä valahtaa pois voima, kieli on myös kyvytön, puutteellinen. Kyvytön tavoittamaan linnusta mitään muuta kuin ääriviivat, ehdotuksen yleiseksi merkiksi sille valtavalle kirjolle yksilöitä, mahdollisuuksia ja kokemuksia, joihin emme kielellä voi yltää. Kielen alla on koko kielettömyyden avaruus, jonka kaiun me tunnemme. Siellä on linnun käsittämättömyys, kaikki se mikä on olemassa, mutta joka ei sijaitse kielessä. Siellä on kuolevaisuus, haavoittuvaisuus, elämän tieto. Voimattomuudessa piilevä voima. Tämän äärellä voin rauhoittua. Tunnustella ja tunnustaa rajallisuutta.

Saroyanin runo pysyttelee kunnioittavan välimatkan päässä, jättää tilaa, antaa olemassaolon ilmetä pyytämättä tai kesyttämättä sitä. Se on villi, vapaa, rauhallinen. Mitään ei tapahdu, kaikki on liikkeessä.

On kulunut jo kolme tuntia. Kanahaukka on yhä paikoillaan. Minä lähden tästä sitä ennen, ehdin ajatella, kun se lehahtaa alas lahdelle ja on poissa. 

Pipsa Lonka, 6.2.2018

(Kuva: Shinta Kikuchi)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: