Kun näyttämö on lajienvälinen

Jotta muunlajisia eläimiä päästäisin kertomaan esittävässä taiteessa, on ensin purettava myytti, että esitys on ainoastaan inhimillistä todellisuutta käsittelevä paikka. Tämä ihmiskeskeisestä maailmankuvasta kumpuava taidekäsitys lymyilee edelleen joidenkin esitysten tekijöiden perusolettamuksena. Kertoaksemme eläinnäkökulmia tai tehdäksemme lajienvälisiä esityksiä on lähdettävä liikkeelle siitä, että tunnistetaan arvo myös muiden kuin ihmisten tarinoissa ja otetaan vakavasti muiden eläinten kyky osallistua taiteellisiin prosesseihin. Myös muut eläimet osaavat esiintyä ja niiden kanssa voi luoda kiinnostavia sekä uutta avaavia taiteellisia praktiikoita.

Eläimiä on toki näkyvillä melko paljon taiteessa ja kulttuurissa. Tämä ei kuitenkaan takaa muunlajisten eläinten äänen ja perspektiivin esiin tulemista. Eläimiä sisältävissä teoksissa ei välttämättä ole kysymys eläimistä itsestään, vaan eläinhahmoja on käytetty ja käytetään edelleen paljolti kertomaan meidän ihmisten tarinoita. Eläimet, elävänä tai kuolleena, muuntuvat taideteosten materiaaleiksi, niiden oma perspektiivi tai erityisyys ohitettuna. Tässä tekstissä puhun eläinten kertomisesta esittävässä taiteessa niin, että muunlajisista eläimistä kiinnostutaan ja niitä käsitellään eläinten itsensä takia.

ESIINTYMISEN MONINAISUUS

Esitystutkija ja -filosofi Laura Cull on kirjoittanut, että rajaa ihmisten ja muiden eläinten välille on vedetty ja muiden esiintymiskykyjä kielletty väittämällä, etteivät muut eläimet ole kykeneväisiä itsetietoisuuteen, kieleen tai roolien ja representaatioiden esittämiseen (Cull 2015, 19–20). Sen lisäksi, että nämä muista eläimistä tehdyt väitteet eivät kestä kriittistä tarkastelua, ne pohjaavat kapeaan ja vanhahtavaan ymmärrykseen esiintyjäntyöstä. Tällaisia väittämiä tekevä taho myös olettaa, että muiden lajien esiintymisen pitäisi olla samanlaista kuin meidän ihmisten.

Aloitetaan kielellisyydestä. Kyvyttömyyden ihmisten kaltaiseen sanoilla artikuloituun kieleen on ajateltu olevan yksi suurimmista esteistä lajienväliselle yhteistyölle. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että muilla eläimillä on omanlaista kieltään, jolla voi kommunikoida myös lajirajojen yli. Muiden eläinten kielellisyyttä laajasti tutkinut filosofi ja taiteilija Eva Meijer on kirjoittanut kirjassaan When Animals Speak miten ymmärryksemme kielestä on oikeastaan syntynyt muut lajit ulossulkevista käsityksistä. Jotta muiden lajien kielellisyyttä voidaan tutkia ja kielen ihmiskeskeisyys purkaa, on koko kielen ymmärrystä uudistettava. Kielikäsitykseemme tulee ottaa mukaan muunlajisten kielet ja lajienvälinen kommunikaatio. (Meijer 2019, 8–10.) Meijer ehdottaa, että kielen uudelleen ajattelun voi aloittaa ensinnäkin tunnistamalla, että me ja muut eläimet jaamme kielellisiä kommunikaation tapoja. Näissä jaetuissa kommunikaation hetkissä muut lajit käyttävät toimijuuttaan. Toisekseen on havaittava, että jo olemassa olevat käsitteet ovat vaikuttuneet muunlajisista, sillä elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden eläinten kanssa. Tästä esimerkkinä käsite intentio, tarkoituksellinen aikomus. Intentionaalisuus voidaan nähdä ihmistoimintaa laajempana asiana, kun ymmärretään, että eläinten intentiot osaltaan luovat käsitteen ”intentio” merkityksen. (Meijer 2019, 33.)

Muiden eläinten kyvyistä itsetietoisuuteen, oman toimijuuden tunnistamiseen ja esittämiseen on myös tutkittua näyttöä (mm. Cull 2015, 23; de Waal 2016, 235–238). Kykyjen olemassaolon todistelemisen sijaan, pohtisin mieluummin siitä, pääsevätkö ne esiin meidän ihmisten rakentamissa teatteritiloissa tai taidekonteksteissa. On myös ajanhukkaa jäädä väittelemään siitä, miten paljon muut eläimet ovat kognitiivisilta kyvyiltään meidän kaltaisiamme ja tällä tavoin kykeneviä meille ominaisilla tavoilla toimimaan esitysten tekijöinä. Cullin tavoin ajattelen, että meidän tulee miettiä uudelleen koko ymmärryksemme esityksestä niin, että se mahdollistaa myös muunlajiset tavat toimia esiintyjinä. Ihmiskeskeiset esityksen tekemisen käytännöt eivät purkaudu riittävästi, jos näemme luovuutta vain meidänkaltaisuudessa.

Esiintyä voi monella eri tavalla. Näyttelijä Katariina Lantto miettii näyttelijäntaiteen maisterin opinnäytetyössään ”Omana itsenä näyttämöllä. Rooli päällä vai ei”, milloin näyttelijä esiintyy omana itsenään ja milloin on roolissa. Opinnäytetyöhön on haastateltu myös tanssi- ja performanssitaiteilijoita, joten se tuo esiin eri aloilla toimivien esittävän taiteen opiskelijoiden näkemyksiä. Opiskelijoiden ajatuksista voi lukea, ettei mitään yhtä oikeaa tapaa esiintyä ole. Lantto käyttää aiheensa hahmottamiseen esitystutkija Michael Kirbyn kaaviota, joka jakaa esiintyjäntyön neljään eri tyyliin janalla, joka toisessa ääripäissä on näytteleminen (teeskentely, simuloiminen, representoiminen, roolit ja imitointi) ja toisessa ei-näyttelevän esiintymiseen. Ei-näytteleminen ymmärretään tässä esiintyjäntyönä, johon ei sisälly teeskentelyä toisesta ajasta, paikasta tai roolihahmosta. Omani sekä Lanton kokemus esiintymisestä nykypäivänä on, että tällä skaalalla liikutaan teoskohtaisesti tai yhden teoksen sisälläkin sujuvasti puolin ja toisin. (Lantto 2019, 10–11.) Omalla taiteen alallani, tanssitaiteessa, esiintyjäntyö pohjaa useasti erilaisiin ruumiillisiin harjoiteihin, joilla tekemistä ohjataan ja rajataan. Harjoitteiden tavoite voi olla paljastaa jotain itse ruumiillisuudesta ja sen suhteisuuksista, tai kuvitella ja luoda fiktiivisiä ruumiillisuuksia.

Jos joitain esiintymisen peruslähtökohtia haluaa määrittää, niin sanoisin esitykselle olevan ominaista tilanne, jossa joku viestii jotain toiselle tai jotain tulee näkyviin esiintyvän ruumiin kautta. Taiteen tai esitysten tekeminen ei voi olla riippuvainen joistain tietyistä piirteistä tai kyvyistä, kuten ihmismäisestä itsetietoisuudesta tai näyttelijän roolityön taidoista, jos ne nyt ovat jotain, mitä muilla eläimillä ei ole. Enhän minäkään, korkeakoulutettu tanssija, ole esiintyessäni aina kaikella tavalla tietoinen itsestäni tai luo representatiivista kuvastoa roolisuorituksilla. Iso osa esiintyjän koulutustani on oikeastaan ollut harjoittaa kykyä suunnata huomio muuhun kuin liikaan itsetietoisuuteen. Liialla itsetietoisuudella tarkoitan sen miettimistä, miltä minä näytän ulospäin tai toiminnan puhki järkeilyä. Näistä hetkellisesti luopuminen mahdollistaa keskittyminen läsnäoloon liikkeessä ja nyt hetkessä. Jo useassa tekemässäni esityksessä esiintyjäntyöllisten praktiikoiden pohjalla on ollut luopuminen representaatioihin tukeutuvasta ajattelusta. Tällöin huomio saa kulkea ruumiilliseen tietoon, liikkeen omaan potentiaaliin, aistillisuuteen ja teoksen mahdollisuuksiin vaikuttaa affektiivisesti. Näissä teoksissa en ole ollut jonkin ulkoisen valmiin idean tai harjoitellun roolin esittäjä, vaan esiintyminen on ollut jonkun jo minussa olevan piirteen esiin tuomista. Esiintyjäntyöni on tuonut esiin ruumiillisuuden sävyjä ja piirteitä tai esitystapahtumaan sisällytettyjen toimijoiden vuorovaikutuksia. Miten paljon sillä on väliä, että olen ihminen?

Muut eläimet omaavat paljon taitoja ja ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia perinteistenkin esitysten tekijöille (Cull 2015, 21). Uskallan väittää, että jotkut eläimet ovat mitä todennäköisimmin itseäni paljon taitavampia tietyissä esiintyjäntyöllisissä taidoissa. Tällaisia taitoja voisi olla esimerkiksi valmius kiinnittyä ja olla läsnä esitysympäristölle. Tilalliseen läsnäoloon on moni muu laji harjaantunut arkisessa elämässään meitä länsimaalaisessa ihmiskulttuurissa eläneitä eläimiä paremmin. Muita kykyjä voisi olla niin sanottu omana itsenään näyttämöllä oleminen ja valppaus muutoksille esitystilanteessa.

LAJIENVÄLISET ESITYKSET

Esitysteoreetikko Una Chaudhurin ajatuksia mukaillen Cull painottaa esityksen mahdollisuuksia ulottua lajienväliseen maastoon. Jos sanoilla puhuttu kieli tosiaan luo rajaa ihmisten ja muiden eläinten väliseen ymmärrykseen, voi ruumiilliseen kommunikaatioon pohjautuva esitys tarjota syvempää ja kirkkaampaa ymmärrystä eläimyydestä, jonka jaamme muiden eläinten kanssa. (Cull 2015, 20–21.) Esitystä tehdessä on mahdollista antaa aikaa ja kiinnittää huomioita myös monimutkaisempiin kommunikaatiotapoihin, ihmetellä ja olla hämillään. Luova prosessi mahdollistaa työtavat, jossa tiedon subjekti voi olla myös muunlajinen eläin. Kommunikaation ja yhteistyön tavat voivat mukautua huomioimaan kaikkien lajien tarpeet.

Ajattelen, että muunlajisen läsnäolo ja lajienvälinen yhteistyö voi tehdä hyvää myös luovuudelle. Taide ja esitys ovat jatkuvasti itseään ja omia rajojaan kysyviä työmuotoja. Uteliaisuus toisenlajista elämää kohtaan onkin reitti kohti jotain vielä tuntematonta ja uutta. Muiden eläinten ottaminen mukaan esitysten tematiikkoihin ja taiteellisiin prosesseihin voi hyvällä tavalla ravistella esityksen tekemisen käytänteitä.

Lajienvälinen yhteistyö voi toki olla myös haastavaa. Toisenlajisen kokemuksia, ajatuksia ja motiiveja voi olla vaikea ymmärtää. Ja on hyvin mahdollista, että työ- ja kommunikaation tavat tulee miettiä ihan uudelleen projektissa, sillä ihmisten kesken kehitetyt metodit eivät välttämättä taivu lajienväliseen työhön. Esitys on kuitenkin hieno paikka olla vähän hämillään ja avoimena muodonmuutoksille ja merkityksille, joita lajienvälisyys tuo. Uppoutumalla jaettuun ruumiillisuuteen ja kokemuksellisuuteen taiteelliset prosessit voivat kuljettaa meidät erilajisten tietoisuuksien ja elämismaailmoiden äärelle.

Muilta eläimiltä ei myöskään tarvitse olettaa tai pyytää samankaltaista työroolia kuin ihmistaiteilijoilta. Teen tällä hetkellä Lajienvälisiä kohtaamisia -videoteosta kuvataiteilija Outimaija Hakalan kanssa. Teoksessa kohtaamme erilajisia helsinkiläisiä eläimiä. Kohtaamamme joutsenet, kanadanhanhet, valkoposkihanhet, supikoira, oravat, lokit ja muut eläimet vaikuttavat tekemisillään suoraan teoksemme sisältöön, vaikka heillä ei todennäköisesti ollut kuvaamishetkellä sen suurempaa motiivia tehdä taideteosta. Valitusta työtavasta huolimatta väittäisin, että kuvaamamme eläinyksilöt voidaan nähdä videoteoksen esiintyjinä yhtä lailla kuin minut ja Hakalan.

Lajienvälisten esitysten tekemistä estääkin ainoastaan jämähtäminen ihmiskeskeisyyteen sekä liika kiinnostus vain itsestämme, mikä on toki taidetta laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Muiden lajien ulossulkeminen esityksistä sekä eläinten kielellisyyden kieltäminen ovat tapoja ylläpitää ihmiskeskeisten narratiivien ylivaltaa. Taiteessa on kuitenkin radikaalia uutta luovaa voimaa. Muiden lajien ottaminen mukaan esittävään taiteeseen luo mahdollisuuden kuvitella lajienvälistä tulevaisuutta, jossa muiden eläinten arvo on tunnistettu. Laura Cull kirjoittaa, että työskentely muunlajisten eläinten kanssa mahdollistaa meidän omien eläimelliseksi miellettyjen piirteiden vaalimisen sekä kitkee pois ajattelua, että muiden lajien erilaisuus on jotain vähempiarvoisempaa (Cull 2015, 35).

VASTUUSTA

En kuitenkaan kehota kaikkia esittävän taiteen tekijöitä täyttämään tulevia teoksiaan eläimillä. Muunlajisten kanssa työskentely vaatii vastuun kantamista niiden hyvinvoinnista koko taiteellisen prosessin ajan, myös varsinaisen työn ulkopuolella. Harjoitus- ja esitystilojen valinnoissa tulee huomioida niiden sopivuus muunlajisille. Eläimille tulee taata tietyt hyvään työkulttuuriin kuluvat asiat, kuten toimijuus työryhmässä, riittävät tauot ja mahdollisuus suostumuksen ilmaisuun. Ensisijaisen tärkeänä pidän sitä, etteivät eläimet kuole taideteosten takia.

Muunlajisiten eläinten asioita ja eläinsuhdettamme voi käsitellä taiteessa myös monella tapaa kiinnostavalla tavalla ilman, että ottaa oikeita eläimiä näyttämölle. Tästä esimerkkinä Pipsa Longan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä Toinen luonto, jossa muunlajiset eläimet tulivat lavalle moninaisten representaatioiden kautta. Esitys puhutteli katsojansa eläinsuhdetta ja vei huomion muunlajisiin, vaikka ainoat elävät eläimet lavalla olivatkin ihmisiä.

Jos valmiudet vastuulliseen työhön löytyvät, voi elävien eläinten ottaminen mukaan työprosesseihin kuitenkin avata rikkaan toimintamaaston ja olla mielekästä kaikille osapuolille. Eva Meijerin mukaan muita eläimiä tulee kuunnella, kun kieltä tutkitaan ja määritellään uudelleen (Meijer 2019, 239). Jos ihmiset vain keskenään pohtisivat sitä, mitä kaikkea eläinten kielellisyyteen sisältyy, jäisi tutkimuksesta varmasti pois paljon olennaista. Sama pätee esityksiin. Jotta esitys laajenisi käsittelemään myös muita eläintodellisuuksia, tulee meidän yhdessä muunlajisten eläinten kanssa tutkia ja venyttää esityksen rajoja.

Matilda Aaltonen

Kuvat: Mia Jalerva ja Joonatan Aaltonen

Lähteet:

Cull, Laura. 2015. ”From Homo Performans to Interspecies Collaboration – Expanding the Consept of Performance to include Animals” kirjassa Performing Animality – Animal in Performance Practices. Palgrave Macmillan. England.

Lantto, Katariina. 2019. Omana itsenä näyttämällä. Rooli päällä vai ei. Opinnäytetyö, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki.

Meijer, Eva. 2019. When Animals Speak – Toward an Interspecies Democracy. New York University Press. New York.

de Waal, Frans. 2016. Olemmeko riittävän älykkäitä tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? Suom. Juha Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Taideteokset:

Lajienvälisiä kohtaamisia. Matilda Aaltonen ja Outimaija Hakala. Videoteos valmistuu syksyllä 2021.

Toinen luonto. Teksti Pipsa Lonka. Ohjaus Anni Klein. Näyttämöllä Maria Ahlroth, Jessica Raita, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti. Lavastus- ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas. Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo. Valosuunnittelu & video Jani-Matti Salo & Mark Niskanen. Dramaturgi E.L. Karhu. Esitys 21.3.2019 Viirus, Helsingissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s