Erilajisten kuvaamisesta
John Berger väitti esseessään ”Why look at animals?” (1977), että ihmiset ovat halki lajinsa historian halunneet kuvata muita lajeja löytääkseen kosketuspintoja siihen, mitä on olla toinen eläin. Kun muinaisihmiset maalasivat luolien seinille härkiä ja sikoja, he etsivät yhteyttä eläimeen. Meissä onkin Bergerin mukaan tarve aistia toislajisia olentoja, olla niihin yhteydessä, ymmärtää niiden olemassaoloa. Nykytermein ilmaistuna ihmisellä on lajiominainen taipumus luoda tiedollisia ja kehollisia sidoksia siihen eläinkuntaan, jonka osa hän on. Kun ihmiseläin kuvaa muita lajeja, hän etsii yhteyttä.
Toislajisten kuvaaminen onkin parhaimmillaan teko, joka tuottaa yhtymäpintoja ja tuo lähemmäs. Muiden eläinten todellisuuksia etsivä ihmiseläin maalaa härän kallion pinnalle ja ehkä itsensä keihään kanssa härän taakse – tai kenties hän maalaa itsensä kotkapäisenä eläinihmisenä, joka ei tunne pysyviä rajoja vaan ainoastaan alati muuttuvan moninaisuuden.
Kuvaaminen voi kuitenkin myös etäännyttää ja palvella halua katkaista yhteys kanssaelollisiin. Kun ihminen tutkii toislajisen eläimen kehon osia mikroskoopilla ja kuvaa näkemänsä tieteellisessä artikkelissa välttäen visusti viittauksia eläimen näkökulmaan tai kokemusmaailmaan, tulee kuvattu olento sivuutetuksi ja etäännytetyksi.
Modernilla ajalla molemmat elementit – läheisyys ja etäisyys – luovat toislajisten eläinten kuvaamiseen jännitteitä. Oman ulottuvuutensa muodostaa myös hierarkkisuuden oletuksiin perustuva valta, joka on nähdäkseni usein eläinsuhteemme määrittävin tekijä. Kun ihmiseläin kuvaa eläintä, hän voi siten paitsi hakea yhteyttä tai etäisyyttä, myös pyrkiä osoittamaan valtaa ja hierarkkista ylemmyyttä.
Muurit
Etäisyyden ja vallan hakeminen ovat motivoineet toislajisia koskevaa kuvausta valitettavan usein. Yksi esimerkki etäisyyden, vallan ja eläimiä koskevien kuvausten yhteentulemasta ovat eläintarhat. Teollistuvissa yhteiskunnissa yhteydet ja sidokset toislajisiin alkoivat katkeilla aiempaa enemmän, mikä Bergerin mukaan näkyy eläintarhojen äkillisessä suosiossa. Eläintarhoissa toislajiset eläimet asetettiin kaltereiden, vallien ja muurien taakse, ja siten ihmiskatsojan ja toisen eläimen välille rakennettiin esteitä, jotka erottivat yhden lajin kaikista muista. Samalla tietämisestä ja nimeämisestä, eli eläinten tieteellisestä kuvaamisesta, tuli vallan väline: ihminen saattoi ottaa vangitun eläimen haltuunsa paitsi asettamalla tämän häkkiin, myös antamalla tälle tieteellisiä nimiä ja selityksiä, jotka sivuuttivat täysin eläimen oman kokemusmaailman ja näkökulman.
Kuten Berger varoitti, eläintarhoissa opittiin ja toistettiin valtaperustaisia erontekoja: eläintarha kuvasi toislajisen eläimen lajinsa prototyyppiseksi toisintajaksi ja näin ollen yksilöolennon sijaan geneeriseksi ”asiaksi”, joka on oikeutettua vangita ja asettaa näytille. Erityisesti katseesta tuli vallan työkalu. Tuijottaessaan kaltereiden taakse vangittua ja passiiviseksi pakotettua eläintä, ihminen osoitti omaa toimijuuttaan, vapauttaan ja lopulta valtaansa. Samalla eläimen oma toimijuus sivuutettiin, estettiin ja jopa rikottiin.
Donna Haraway (Primate Visions, 1989) ja Randy Malamud (Reading Zoos: Representations of Animals and Captivity, 1998) ovat esittäneet vastaavia väitteitä “zoologisesta” tietämisestä, politiikasta ja katseesta, joka etsii erontekoja ja valtaa. Tieteellisiä selityksiä juhlavasti lateleva ja vangitsemiaan eläimiä erilaisten esteiden takaa katsova ihminen on valtaakäyttävä subjekti, kun taas monin tavoin toimintakyvyttömäksi turhautettu tarhan eläin on objekti, jolta odotetaan viihdettä. Yhteyttä etsivän ihmisen tilalla on yhteyksiä purkava olento, joka yrittää etääntyä muusta eläinkunnasta korostamalla omaa kyvykkyyttään, tietoaan ja toisinaan hyväntahtoisuuden (kuten lajisuojelun) kaapuun piilotettua valtaa.
Tällainen zoologinen politiikka nojaa erontekoihin, jotka René Descartesin ja Immanuel Kantin kaltaiset järkälemäiset filosofit ovat iskostaneet länsimaisiin maailmankuviin. Erontekoja korostava käsitys todellisuuden rakenteesta sanoo: ihminen ei ole eläin. Eläin on tuolla, kaukana ja muissa – ei koskaan täällä, tässä ja meissä. Ihminen on subjekti ja eläin objekti, ja edellisten tulee hyödyntää sekä hallita jälkimmäisiä mahdollisimman tehokkaasti. Bergeriä, Harawayta ja Malamudia tulkiten eläintarhoja rakentava ihminen onkin kartesiolaisen tai kantilaisen unen päätepiste: oman eläimyytensä ja biologisen yhteisönsä kadottanut otus, joka vangitsee, määrittää, estää, välineellistää, hyödyntää ja pakottaa. Eläintarhoja rakentava ihminen rakentaa konkreettisen rajan ihmisen ja toislajisen eläimen välille. Samalla hän kuvaa toislajiset objekteiksi, joihin ihmisellä on rajojen todellisuudessa rajaton oikeus.
Kytkös
Eronteoista huolimatta (tai kenties osittain niistä johtuen) muinaisihmisten tarve päästä eläimen lähelle ja kuvata toislajisia toisin näkyy myös nykyihmisessä. Kahtiajaottelevan eläin-ihminen -kulttuurin keskelläkin tarve yhteydelle luiskahtelee esille yllättävissä paikoissa. Vaikka kuinka haluamme keskittyä vain ihmiseen, puhua ainoastaan ihmisen suulla, ihmisestä ja ihmiselle, on kaipuu biologisen yhteisön ja eläinsuvun tiheyteen myös osa länsimaista, teollistunutta ihmistä.
Siinä, missä muinainen ihminen etsi yhteyttä luolamaalausten kautta, Bergsonin mukaan nykyihminen etsii yhteyttä inhimillistetyistä eläinhahmoista. Kun teollistuneen maan lapsi halaa pehmolelua, hän etsiikin eläinjuuriaan. Yhteydenetsintä vaikuttaa kimpoilevan nykykulttuurien pinnoilla mitä erilaisimmin tavoin. Eläinten kuvaaminen rönsyileekin eri suuntiin ja saa eri muotoja: animaation puhuva possu tai kainaloon kääritty nalle ovat nekin eläimyyden selittämistä, joka voi palvella yhteyden tarvetta. Kun yhteyttä tavoitellaan inhimillistämällä, voi seurauksena kuitenkin olla sen katkeaminen. Jos eläin kuvataan pieneksi ihmiseksi, sysätään eläimyys yhä kauemmas ja siten Disneyn suloinen hahmo vain vahvistaa sitä rajaa, jota se näennäisesti koettelee.
Ironista kyllä, yhteydenetsintä saattaa motivoida myös matkoja eläintarhoihin. Ihmiset haluavat hämmästellä eksoottisia eläinkehoja tai katsoa toislajisten tekevän jotakin viihdyttävää. Monien toiveena myös oletettavasti on, että toislajinen eläin tulisi ihmisen lähelle ja olisi siinä kuin koira tai kissa, jota voi koskettaa ja jonka kanssa voi sujuvasti kommunikoida. Jälleen yhteyden tilalle piirtyy kuitenkin raja.
Yhteydenhakeminen ja siihen liittyvät kuvaukset voivatkin pahimmillaan olla väkivaltaista. Ajattelen tässä kohtaa Särkänniemen delfiineitä, jotka oltiin pyydystetty vapaudesta ja jotka viettivät elämänsä ahtaissa altaissa, lapsiperheiden edessä temppuja tehden. Ajattelen Ähtärin eläinpuiston karhuja, joiden yläpuolelle rakennetaan vaijerirataa, jotta maksavat asiakkaat saavat jännitystä päästessään lähemmäs radan stressaamia eläimiä. Ajattelen Korkeasaaren eläintarhaa, jossa monien eläinten elämä on pakotettu lopulta hyvin rajallisiin, eläinyksilön näkökulmasta todennäköisesti masentaviin mittoihin, jotta ihminen voisi uteliaana kulkea aitauksen luota toiselle ja pällistellä ”asioita”. Ajattelen ihmistä, joka haluaa astua lähemmäs eläintä ja päätyy paradoksaalisesti samalla kauemmas; ihmistä, joka yhteyttä etsiessäänkin kompastuu toistamaan erontekoja ja osoittamaan valtaa.
Silti kaipuu yhteyteen säilyy, sillä haltuunottavasti muita lajeja katsova ja kuvaava ihminen on entistäkin yksinäisempi. Juuri eläintarhojen maailmassa ihminen haluaa halata pehmolelua tai katsoa Disneyn animaatiota: eläinyhteyden katkaissut, yksinäinen ja teollistunut ihmisapina etsii kosketusta muuhun eläinkuntaan usein keinotekoisten hahmojen kautta. Samalla hän saattaa unohtaa, että tuo eläinkunta on paitsi hänessä itsessään, myös kaikkialla hänen ympärillään – että hän voisi milloin vain astua lähemmäs kohti muovin ja pikseleiden sijaan biologiasta ja tietoisuudesta koostuvia lokkeja, mehiläisiä, ahvenia, sikoja tai rottia.
Samoin hän saattaa olla huomaamatta, että eläimiä voi kuvata ilman jyrkkiä erontekoja.
Yhteys, kerronta ja taide
Mutta miten kuvata eläimiä niin, että yhteys vahvistuisi?
Kuvaaminen on kerrontaa. ”Kerronnallisuus” ei tässä tarkoita narratiivisuutta tai kertomuksellisuutta, vaan laajemmin halua ilmentää, representoida, asettaa kontekstiin, kommunikoida. Kun ihminen kuvaa toislajista olentoa, hän kommunikoi siitä ja toisinaan myös sille. Hän kertoo tuon eläimen olemista omasta subjektiivisesta lähtökohdastaan käsin ja todentaa sitä muille ihmisille. Parhaimmillaan hän myös antaa äänen olennoille, jotka on liian usein vaimennettu ihmisen yleistetyksi vastakohdaksi sekä määritetty niiksi hiljaisiksi, jotka elävät ehdottoman rajapinnan toisella puolella.
Kuvatessaan eläimiä – kertoessaan toislajisia – ihminen myös ottaa kantaa erontekoihin, etäisyyksiin ja valtaan. Kun eläintarha kuvaa ja kertoo eläimiä, se rakentaa sanastonsa tietynlaisen maailmankuvan varaan – usein sellaisen, jossa eläin on lähtökohtaisesti etäällä ja kategorisesti erilainen. Kun ihminen astuu eläintarhaan, hän oppii puhumaan eläimistä geneerisinä lajeina ja geenipankkeina, joiden yksilöys ja koettu näkökulma, sekä tuota yksilöyttä ja näkökulmaa koskeva eettinen harkinta, on helppoa kadottaa viihteellisyyteen. Kuvaaminen voi siis vaimentaa, eikä kertominen ole aina toisen puolesta puhumista.
Vaihtoehtojakin kuitenkin on runsain mitoin. Yksi niistä on kirjoittaa tiedettä tai tutkimusta, joka pyrkii huomioimaan muiden lajien olemassaolon, mielellisyyden ja näkökulman. Toinen vaihtoehto on taiteellinen kuvaus, joka vie ihmistä lähemmäs toislajisia – tai paremminkin muistuttaa siitä, että me olemme jo aivan niiden äärellä, osa niitä tai heitä.
Voiko eläimiä kertoa? -työryhmässä tarkastellaan myös taiteen keinoja kuvata tai kertoa muita eläimiä. Viime vuonna työryhmässä tapahtui paljon. Oma tulkintani on, että suuri osa työryhmässämme vuonna 2021 tehdystä taiteesta kyseenalaistaa rajapintojen ehdottomuutta ja ihmiskeskeistä valta-asetelmaa. Samalla se käsittelee yhteyden kaipuuta toislajiseen.
Kuvataitelija Outimaija Hakalan ”Maassa, vedessä, ilmassa” näyttely (Galleria Joella 2021) toi muun muassa jokihelmisimpukat, ampiaiset, tuhatjalkaiset ja muurahaiset ihmiskokijan kautta kuvattuna yleisön luokse. Piirretyt ja valetut jokihelmisimpukat tuntuivat puhuvan jo pelkällä olemassaolollaan: katso, me olemme nyt, mutta pian me olemme poissa. Yhteenkootut kuolleet ampiaiset todensivat lajikadon mahdollista konkretiaa ja lopullisuutta, ja tuhatjalkainen kuhisi näyttelyn halki kuin merkkinä merkillisyydestä, jonka äärelle ei muisteta pysähtyä. Piirros muurahaiskeosta sekä siihen liitetty, aidosta keosta äänitetty äänimaisema, alkoi mielessäni elää ja kasvaa kaupungin ylle, kunnes ihmismaailma peittyi havuihin, ei-inhimillisiin päämääriin ja muurahaisten vilkkaaseen puheeseen.
Tanssiesitys ”Lokkijuttu” (Todellisuuden tutkimuskeskus 2021), jossa oli mukana Voiko-työryhmän Matilda Aaltonen, vei ihmisen niiden lokkien äärelle, jotka jo joka tapauksessa ovat luonamme, mutta joiden olemassaolo helposti työnnetään tietoisuuden rajojen tuolle puolen – etäälle ja kauas. Tanssitaitelijat liikkuivat kuten lokit, muuttuivat siivekkäiksi ja etsivät yhdistävää pintaa kuulokkeista tulevien äänten kutsuessa katsojaa kysymään, miten lokki kokee ihmisen. Esitys kertoi lokkeja ihmisen keholla ja kielellä, mutta sisälsi myös paikalle lentäneitä, katsojia uteliaasti tarkkailevia lokkeja, jotka olivat äkisti kuin näyttämön lavalla, valaistuina uudesta kulmasta, lähempänä ja lokkiudessaan hämmästyttäviä.
Pipsa Longan käsikirjoittamassa näytelmässä ”Fyra dagar av närhet” (Teatteri Viirus 2021) ihmisen ja toislajisen eläimen välinen raja hälveni. Näytelmä kertoi eläimestä nimeltä ihminen, jota lähemmäs lokit liitelivät. Äkisti ihminen ei ollutkaan pelkästään syvällisiä pohtiva, rationaalinen, kulttuurinen olento vaan myös ja ennen kaikkea biologinen eläin, joka mietiskelee, aistii, syö, nukkuu, parittelee, virtsaa ja oksentaa, etsii mukavuutta auringonpaisteesta, haukottelee, kuulostelee, tahtoo, havaitsee, venyttelee, herkuttelee, pysähtyy jälleen mietiskelemään ja jutustelee lajitovereiden kanssa. Näytelmä asettikin ihmisen oman zoologisen katseensa kohteeksi: ihminen katsoo eläintä itsessään, eli itseään. Se päättyi lokkien riemukkaaseen kiljuntakuoroon, jonka äänet olivat lähtöisin ihmisnäyttelijöistä. Etäisyydet kuroutuivat umpeen, moniääniset lajikollaasit lennättivät katsojan eläimeksi eläinten vierelle.
Kaikki kolme teosta tai teoskokonaisuutta asettuvat kohtaan, josta rakoilee kaipaus eläinyhteyteen. Ne oleilevat rajapinnan päällä ja osoittavat samalla tuon pinnan keinotekoisuutta. Eläin tuleekin rajapinnan yli ihmisen luo, ja toisaalta ihminen huomaa katsovansa itseään rajapinnan toisella puolella, eläimenä. Dikotomiset, jyrkät eronteot ja etäisyyden kulttuurinen etsintä alkavat vaikuttaa kömpelöiltä ja fiktiivisiin oletuksiin perustuvilta yritelmiltä, sillä eläin on luonamme ja meissä. Myös hierarkkinen ylemmyys ja tahto valtaan asettuvat kyseenalaisiksi. Ihminen voi listiä ja tuhota muurahaisia, simpukoita, ampiaisia ja lokkeja. Hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan niitä, sillä ne aina osittain ylittävät ymmärryksemme rajat ja liikkuvat osana sitä elämisen levotonta moninaisuutta, mikä muodostaa myös meidät itsemme, läikkyy ihmiskulttuurien tuolle puolen ja jatkuu meidän jälkeemme.
Samalla eläin esitetään sekä samankaltaisena että erilaisena. Eläin ei ole inhimillistetty, vaan jopa omituinen – ja silti tuttu. Taiteen kautta ristiriita hahmottuu ilmeisenä ja helppona, kun taas oma loogisuutta etsivä tutkijakieleni kangertelee sen edessä. Ollessani näiden teosten äärellä huomaankin, ettei etäisyyttä tavoitteleva tieteen kieli yllä samaan kuin taide, joka kuljettaa lähelle. Taiteen tarjoamat kuvaukset ja kerronnat ylettyvät pidemmälle.
Merkitys
Maailma on inhimillisesti merkityksellinen vain silloin, kun tunnistamme toislajiset. Pelkästään ihmiseen keskittyminen on monotonista: se on eläintarhan kaltainen vankila, josta puuttuu ei-inhimillisen luonnon variaatio. Ihmiskeskeisyys, joka kuvaa eläimiä vastakkainasetteluiden kautta, on siis myös ihmistodellisuuden rajoittamista ja tyhjentämistä. Se ei myöskään vastaa kaipuuseen olla yhteydessä toislajisiin toisiin – ”niihin”, jotka ovat oikeastaan ”heitä”. Berger oli oikeassa: me emme tarvitse enempää erontekojen eläintarhoja tai haltuunottavaa katsetta, vaan yhteyttä.
Kuvaan itse tilanteen näin: kosketus toislajisiin tekee todellisuuden täydeksi. Ehkä me siksi kerromme eläimiä, puhumme heistä, kuvaamme heitä sekä tieteen että taiteen keinoin. Ehkä me haluamme hetken koskettaa heidän kylkiään, lentää, madella tai juosta heidän vierellään, tunnistaa eläinten liikkeet itsessämme. Ehkä me haluamme huutaa etäisyyden ja esteiden yli niin kauan, että huutomme kietoutuu yhteen eläinten äänten kanssa tehden meistä ja heistä moniäänisiä, moniliikkeisiä, monikehoisia yhteyseläimiä, jotka viskovat pölyyntyneitä maailmankuvia kaltereineen rikki.
Silloin (eli nyt) me olemme edelleen muinainen ihmiseläin, joka piirtää kallion pinnalle toislajisten hahmoja voidakseen ymmärtää heitä lähemmin.
Elisa Aaltola
…
(Kuva: Carl Newton)
VOIKO ELÄINTÄ KERTOA? 