Sikojen elämän kertomisesta

Seinäjoen Taidehalli sijaitsee valtavaksi navetaksi aikanaan kaavaillussa punatiilisessä rakennuksessa, jossa ennen taideinstituutioita majaili suurten sikatalojen Atrian ja Itikan toimintoja. Toisen kerroksen näyttelytilaan noustessa alkavat kuulua sikojen huudot. Ne kantautuvat ääni-installaatiosta Odotustila – Waiting Room, jossa kuullaan elämänsä viimeistä yötä teurastamossa viettäviä sikoja. Äänet ovat hurjia, vaikka teurastaminen on vielä tuntien päässä.

Olen matkustanut Seinäjoelle edellisen kerran matkalla alueella sijaitsevaan valtavaan teurastamoon. Silloin sikojen sijaan katseltavaksi valikoituivat broilerit, sillä sikoja ei ollut kyseisenä päivänä tarpeeksi sikateurastamon käynnistämiseksi. Teurastamoon jo saapuneet siat saivat odottaa teurastusta vielä seuraavan yön.

Pääsen tilaan, josta äänet tulevat. Siellä ei tapahdu mitään erityisen hirveää. Betonisessa harmaassa salissa vain kaikuvat installaation päättymättömät äänet. Silti ymmärrän, että näyttely on kohauttanut. Tiedän sikojen kanssa työskentelevien tottuneen tällaiseen äänimaisemaan. Heillä on usein kuulosuojaimet, sillä sikojen huuto on hyvin voimakasta, myös esimerkiksi ruokinta-aikaan.

Lina Gustafssonin kirjassa Eläinlääkärinä teurastamossa juuri teurastusta edeltävä yö jää eniten hämärän peittoon. Lina Gustafsson miettii sikojen vointia viimeisenä yönä, jolloin kukaan ei ole heidän kanssaan. Nyt taiteilijat Laura Gustafsson ja Terike Haapoja ovat taltioineet laitteisiinsa tämän ajan, sikojen elämän viimeisen yön, jota kukaan ei yleensä valvo tai kohtaa. Näyttelytilan seinien erikoiset numeroidut luukut ikkunoineen tuntuvat muodostavan osan taidoteosta – astuvatko siat niistä kuolemaan, kenties tainnutuskehtoon, eli matkalle kohti kaasukammiota – vai ehkä sittenkin vapauteen?

Odotustilan viereisen huoneen seinällä on televisio, josta näkyy yksi sika. Tunnistan tutun sian – Paavon! Pariskunta seisoo teoksen edessä ja toteaa, että teoksen kuulokkeista ei kuulu yhtään mitään. Olen pettynyt. Istun kuitenkin penkille ja asetan kuulokkeet kokeeksi päähäni. Kuulen Paavon rauhallisen mussutuksen. Se on kieltämättä hyvin hiljainen ja rauhallinen ääni verrattuna viereisestä huoneesta kantautuvaan huutoon. Mutta kuitenkin hyvin selkeä ääni. Sian ääni aivan erilaisessa tilanteessa ja tilassa, kuin viereisestä huoneesta kuuluva. Kuten Laura Gustafsson teoksen oheistekstissä kirjoittaa, Paavo mussuttaa lähes koko ajan. Sian oikea elämä on rauhallista kuljeskelua, jatkuvaa ruuan kärsivällistä esiin tonkimista.

Kestää hetken ennen kuin ymmärrän, että ihminen ei kuvaa Paavoa, vaan kamera vain kulkee Paavon mukana, häneen kiinnitettynä. Tämä käy ilmeiseksi, kun Paavo kuulee asuinpaikkaansa Saparomäkeä luotsaavan Eveliinan äänen ja työntyy tutun äänen perässä ulos karsinansa ovesta. Kamera kuvaa sitä, mitä sika elää. Katsoja tuntee liikutuksen tunteen, kun metsätarhaan päästyään Paavo säntää laukkaan läpi pienen metsän tapaisen. Periltä löytyy jälleen Eveliina. Matka jatkuu itsenäisesti tonkien.

Tämä videoteos nimeltään Nimetön (Elossa) pakottaa miettimään sian näkökulmaa maailmaan, tuttuihin ilmiöihin ympärillemme. Mietin, että tarvitsemme lisää juuri tätä: maailman katsomista toisen lajin ”silmin”. Edes sen yrittämistä. Ihmisen käsikirjoittamien, päälle puhumien ja musisoimien ”dokumenttien” sijaan, tai edes niiden rinnalle.

Näyttelyn toinen videoteos Ei tietoja yhdistää sikatalouteen liittyviä tekstikatkelmia ja mustavalkoisia kuvia. Mustavalkoisuus sekä armahtaa että tuo uhkaa. Veri ei erotu, mutta kaikki on synkkää. Videoteos puhuu myös ihmisten sairauksista, sikatalouden terveysriskeistä myös alan työntekijöille, sikatilojen taloudellista ongelmista. Pandemioista. Siitä miten sioista lähtöisin olevat sairaudet surmasivat Amerikan mantereen alkuperäiskansoja. Joiden perilliset nyt ylittävät rajoja laittomasti ja joutuvat – kuten teoksen lainauksessa – elämään kuin siat. Ja tekemään huonosti palkattuja ja vaarallisia töitä Pohjois-Amerikan teurastamoissa. Kohdella kuin eläintä tarkoittaa kohdella huonosti, toisen olennon itseisarvoa ja hänen elämänsä arvoa kunnioittamatta. Se että ajattelemme kaikista tuntevista toisenlajisista näin, mahdollista arvottoman kohtelun ulottamisen myös toisiin, erilaisiksi koettuihin ihmisiin.

Kuten taiteen kuuluu, näyttely nostattaa kysymyksiä. Se ei juurikaan tarjoa valmiita vastauksia. Taiteen nostattamaa keskustelua on kyettävä käymään. Vaikka emme kykenisi kohtaamaan erilaista maailmankuvaa edustavien väitteitä, meidän on kyettävä kohtaamaan edes taiteen nostamia kysymyksiä.

Kun äänet lopulta hetkeksi taukovat, tulee outo olo. Nytkö ne loppuivat, siat? Mutta ei, niitä tapetaan päättymättömässä koneistossa. Ympäri maailman, koko ajan. Odotustilat täyttyvät ja tyhjentyvät kuolemaan. Ja täyttyvät uudelleen. Aina uudelleen. Mutta tiedämme, ettei näin voi jatkua.

Nouseminen portaita pitkin seuraavaan näyttelytilaan muistuttaa, että eläimet voidaan nähdä myös aivan toisin. Sikojen huudot alkavat portaita kiivetessä pikkuhiljaa korvautua pehmeällä pienellä sirkutuksella. Ylin kerros on täynnä lasten tekemää taidetta, kuvataiteilija ja taidekasvattaja Virpi Timosen lasten kanssa tekemässä taidetoiminnassa syntynyttä. Iloinen kujerrus kuuluu eteisaulan ääniteoksesta, jossa lapset lausuvat valitsemiaan lempisanojaan: ”sammakko, keltainen, hassunkurinen”. Näyttelytila täyttyy kauniista linnuille tehdyistä pöntöistä, lasten suunnittelemista pehmoeläimistä, rakkaimpia asioita käsittelevistä maalauksista, joiden päähenkilöina ovat usein muunlajiset perheenjäsenet, niin kutsutut lemmikit. Yhteiskuntamme kuitenkin opettaa, että lastenkulttuuriin kuuluvan pörröisen eläinmaailman on väistyttävä oikean aikuisen eläinsuhteen tieltä. Sen jonka näimme kerrosta alempana. Näyttely saa kysymään, kannattaako tähän siirtymään oikeasti kasvattaa? Koululaisten taidenäyttelyvierailun kieltänyt Kurikan kaupunki osoitti, että tätä siirtymää pidetään niin välttämättömänä, että sitä koskevia vaikeita kysymyksiä ei saa nuorissa edes herättää. Hyväksikäyttö on oikein. Älä ajattele muuta.

Salla Tuomivaara