Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Salla Tuomivaaran puheenvuoro Lajienvälisiä kohtaamisia -tapahtumassa Koneen Säätiön Lauttasaaren kartanolla 28.4.2022

Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen eläinten ääreen. Kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Voisimmeko pysähtyä yksilön äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Entä millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten katsomisen ja kertomisen tapoja?

Olen sosiologian eläinkäsityksiä tutkiva sosiologi. Viime vuoden loppuun asti työskentelin Voiko eläintä kertoa? -hankkeessa, yhdessä filosofi Elisa Aaltola ja tanssitaiteilija Matilda Aaltosen ja kuvataitelijan ja tutkijan Outimaija Hakalan kanssa. Työskenneltyäni tutkijana tähän asti aina teoreettisten sosiaalitieteellisten tekstien parissa, asettuminen Voiko-hankkeen myötä seuraamaan ja pohtimaan sitä, miten taiteessa eläintä kerrotaan, on ollut hyvin antoisaa.

Näin Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan videoteoksen Lajienvälisiä kohtaamisia tänään neljättä kertaa, kolmannen kerran valmiina. Jokaisella kerralla olen löytänyt siitä jotain uutta. Tänään kiinnitin huomiota etenkin siihen, miten videon ihmiset näyttäytyvät ikään kuin lajina muiden eläinlajien joukossa.

Tutut vieraslajit

Kun näin tämän teoksen ensimmäistä kertaa, jäin miettimään, että merkittävä osa tavatuista, etenkin pitkään kuvatuista eläimistä on vieraslajeja. Mietin, että tämä tulee todennäköisesti johdattelemaan sitä, miten useat katsojat tätä teosta katsovat. Katsomme eläimiä hyvin keskeisesti lajin ja etenkin sen perusteella, millaiseen kategoriaan kyseisen eläimen sijoitamme.

Me katsoimme pitkään supikoiraa, kanadanhanhia, aikoinaan vieraslajiksi luultua kyhmyjoutsenta, joka on yhä huomattavasti vähemmän arvostettu kuin kansallislintumme laulujoutsen. Katsoimme tulokaslaji valkoposkihanhia. Mutta näimme myös monia muita: lumikon, sinisorsia, varpusia, talitiaisia, oravia, naurulokkeja, jonkin kotiloistamme, erilaisia hyönteisiä.

Mainitsin vieraslajit tiedostaen, että vieraslajitermi on ongelmallinen sekä merkitykseltään että rajoiltaan ja siitä voidaan puhua hyvin kriittisesti. Kuten kaikki ihmisen luomat kategoriat, se oikeastaan sijaitsee vain ihmisen käsityksissä. Luonnossa ei ole selkeitä rajoja. Mutta vieraslaji on myös luotu ihmisen toimesta siinä mielessä, että siinä on kyse oman lajimme maantieteellisesti siirtämistä lajeista. Kuitenkin suhtaudumme vain osaan tällaisista lajeista negatiivisen vieraslajikehyksen kautta, ja toisiin emme niinkään sovella tätä lähestymiskulmaa.

Vieraslajikysymys myös osoittaa, miten historiallisesti muuntuvia näkemyksemme muista eläimistä ovat olleet. Olemme vaikuttaneet muihin lajeihin valtaisin voimin, vaikka emme juurikaan ole vielä näitä lajeja tai niiden asemaa luonnossa ymmärtäneet. Pitkään vieraslajeja on luotu ja lisätty aivan tietoisesti ja osin näin toimitaan yhä. Olemme siirtäneet lajeja maasta ja maanosasta toiseen – lahjaksi, iloksi, riistaksi, turkiseläimiksi, puistojen somistukseksi – ja myös vahingossa. Olemme kasvattaneet ja ruokkineet vieraseläimiä. Ja teemme sitä yhä samaan aikaan kun yritämme tappaa osaa näiden lajien yksilöistä lajien poistamiseksi tai kantojen ”kurissa” pitämiseksi.

Mainitsemani vieraslajikysymys liittyy siihen, että tämä videoteos on hyvin helsinkiläinen teos. Sen lajit ovat helsinkiläisten tapaamia lajeja. Siinä tavataan toislajisia eläimiä sellaisissa konteksteissa, joissa helsinkiläiset heitä usein tapaavat. Teoksessa muotoillaan kauniisti, että ”kaupungit ovat usein muualta tulleiden paikkoja, Helsinki on sellainen myös. Olemme junan tuomia, meren yli lentäneitä, jostakin tulleita ja toisillemme vieraita, silti kaikki täällä ainakin tällä hetkellä oleilevia. Helsinki on sekä meidän ihmisten että muunlajisten eläinten koti. He elävät rinnallamme ihmisten rakentaman ja ei-inhimillisen luonnon rajapinnoilla”

Tämä teos ei yritä mennä jonnekin ”luonnompaan luontoon” kuin tavallinen ihminen. Se ei yritä tavoitella jotain eksoottista, alkuperäistä villiä eläintä ja luontoa. Se kuvaa suhdettamme muihin lajeihin täällä, tässä ja nyt.

Liminaalieläinten lähellä

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen ja tietynlaisten eläinten ääreen. Vieras- ja tulokaslajien suuri määrä on tyypillistä urbaaneille ympäristöille. Teoksessa esiintyvät eläimet ovat pitkälti niin kutsuttuja liminaalieläimiä, eräänlaisia semivillejä eläimiä, jotka eivät ole täysin villejä ja luonnonvaraisia, mutta eivät domestikoituneitakaan. Nämä eläimet elävät luonnonvaraisen luonnon ja ihmisten rakentaman ympäristön välitiloissa. Luonnonvarainen luonto alkaa tosin käsitteenä hämärtyä. Mutta nämä elävät – melko isoiksi – ei-domestikoiduiksi eläimiksi epätavallisen lähellä ihmistä, häntä suuresti pelkäämättä. Niitä voisi kutsua ihmiseen tottuneiksi. Näitä eläimiä ovat tyypillisimmillään oravat ja siilit.Nämä eläimet ovat pidettyjä, mutta eivät monille näyttäydy ikään kuin oikeana luontona, sillä ne ovat ylittäneet luonnon ja kulttuurin rajan. Turvautuen esimerkiksi ihmislähtöiseen ruokaan.

Tämä teos sai minut miettimään miten paljon eläimeen kohdistavaan arvostukseemme vaikuttaa se, näemmekö eläintä usein ja suurina määrinä, vai harvoin ja yksittäin. Suurina laumoina liikkuvat eläimet tuntuvat sotkevan järjestyksemme, ne tunkeutuvat tilaamme – ne ovat kovin, kovin helposti liikaa: valkoposkihanhet, merimetsot. 

Harvoin näyttäytyvä eläin on ihmeellinen, arvostettava – ellei se ole liian pelottava. Muut lajit eivät saa tulla silmille. Niiden on pysyttävä tilassa, joka on ihmisen mielestä sopiva. 

Voi todeta, että keskuudessamme on lähes kaikkia luonnonvaraisia eläimiä niin vähän, että ihmisen on oltava kuin kuollut, jotta niitä näkisi. Muita kuin näitä ilmeisimpiä liminaalieläimiä. 

Me sen sijaan olemme aivan kaikkialla ja meitä on loputtoman paljon – niin paljon, että olemme luoneet uuden geologisen aikakauden – antroposeenin.  Ihailemme eläimiä, jotka sopeutuvat meihin huonoimmin. Jotka pakenevat antroposeenin perimmäisiin nurkkiin. Ne ovat tahratonta luontoa. Jota itsemme takia ei oikeastaan ole enää jäljellä.

Näemmekö eläimiä omilta eläintarinoiltamme?

Me toistamme tiettyjä tarinoita eläimistä emmekä osaa oikein nähdä niitä enää ilman niitä – nämä tarinat yleensä samalla toistavat ja vahvistavat kulttuurillemme niin tärkeitä eläinkategorioita ja sitä, miten asioiden kuuluu olla. Kerromme näitä tiettyjä tarinoita eläimistä, mutta nämä tarinat ehkä peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Katsellessamme eläintä näemme helposti vain kulttuurimme kertoman tarinan. 

Miten sitten voisimme kertoa eläimiä paremmin? Onko meidän mahdollista pysähtyä yksilön tai yksilöiden äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten kertomisen ja kuvaamisen tapoja? Väitän, että yksi avain parempaan suhteeseen muihin eläimiin on siis niiden lähestyminen avoimesti, ja herkkyydellä tarkkaillen. Avoimuus tarkoittaa sitä, että pyrimme tarkkailemaan toista eläintä ilman sitovaa ennakkotietoa, stereotypioita – vapaana ennakko-oletuksista, joita meillä on tästä lajista, eläimistä, eläimellisyydestä, eläimyydestä, suhteestamme eläimiin. Niin että olemme mahdollisimman avoimia heidän olemukselleen ja toiminnalleen. 

Kuten todettua, kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Muun muassa tiede on näyttänyt, että kun alamme katsoa tarkemmin, uusin tavoin, huomaamme lähes aina vanhojen kertomusten olleen väärässä. – Eläinten kokevan ja kykenevän, viestivän ja toimivan eri tavoin kuin olemme ajatelleet, tai itsellemme uskotelleet.

Mutta näiden vanhentuneiden kertomusten sivuuttaminen, ohittaminen, yli meneminen ja uudelleen kirjoittaminen vaatii työtä. – Aktiivisia uusia katsomisen ja kertomisen tapoja.

Toisin katsominen 

Tämän tänään näkemämme teoksen tekijöiden lähestymistavassa on jotain sellaista, mitä näemme harvemmin. He tekivät teoksen osana hankettamme, jossa pohdimme nimenomaan sitä, miten me olemme eläimiä kertoneet ja esittäneet ja miten nämä tavat kertoa eläimiä – tieteessä, taiteessa, kulttuurissamme hyvin laajasti – vaikuttavat siihen, miten näitä eläimiä kohtaamme. Miten heidät näemme. Hakalan ja Aaltosen teos kertoo yhden tarinan siitä, miten tämä itsen työntäminen syrjään ja hiljentäminen toimii. – Oikeasti se on kaikkea muuta kuin lähes kuollutta olemista. Se on viritettyä herkkyyttä, todella auki olemista.

Kertomalla yhä moninaisempia tarinoita ymmärrämme kohdettamme täydemmin. Aivan kuten ymmärrämme ihmistäkin paremmin, kun kertomuksemme on hänestä ovat yhä monimuotoisempia, yhä useammalla äänellä ja useammasta lähestymistavalla kerrottuja. Yksi väylä uudenlaiseen kertomiseen on antaa muiden eläinten kertoa mahdollisimman paljon itse ja hiljentyä itse kuuntelemaan.

Tämä teos eroaa luontodokumentin tyypillisestä narratiivista. Teosta ei ole käsikirjoitettu mitenkään, joten siinä ei haeta esiin tiettyä eläinten toimintaa, vaan pysähdytään sen äärelle, mitä kohdataan. Eläimen käytöstä ei selitetä. Sitä on katsottava ja tulkittava itse. Odottaminen kuvataan, se että eläin ei ole lähellä. Kuvataan se, miten katselemme luontoa, ympäristöämme, siten kuin usein katsomme, toivoen toislajisten lähestyvän. Teoksessa – kuten yleensä arjessakin – toisen lajin edustajan toiminnasta riippuu, syntyykö vuorovaikutusta, tai saammeko edes katsoa läheltä.

Tässä teoksessa ei eroteta ihmistä kuvasta. Hän saa kommunikoida, myös eläinten kanssa. Vaikuttaa sen käytökseen. Saa ilmaista emootioita äänillä. Tässä teoksessa myös me olemme katseen kohteita, myös meidän toimiamme seurataan ja meitä tarkkaillaan. Eläimen katse kohdistuu kameran kautta meihin ja herättää kysymyksen: ”mitä he meistä ajattelevat?”

Tämä videoteos muistuttaa minua meidän epätoivoisesta halustamme nähdä edes osaa eläimistä hyvin läheltä, ehkä saada ne syömään kädestämme. – Kuinka voimallinen tuo sanonta onkaan. Kun köyhdytämme ympäristömme emmekä enää elä eläinlaumojen keskellä pienenä vähemmistönä, vaan olemme valtava enemmistö, niin yritämme heitellä pullaa ja laittaa pihalle kissanruokaa – olemme oppineet lopulta, ettei tarjolle saa laittaa maitoa – ja toivomme, että edes ne kesyimmät uskaltautuisivat luoksemme.

En varmasti ole yksin ajautuessani aina välillä pohtimaan, onko ollut aika, jolloin muut lajit – osa niistä – ei ole pelännyt ihmistä? Ehkä kaipaamme ikuisesti aikaa, kun elimme monilajisemmin. Maailmassa, joka oli myös muiden lajien täyttämä, ei vain meidän itsemme.

Mietin ovatko nämä videoteoksen eläimet niitä lajeja, jotka hidastavat törmäystä todellisuuteen – siihen, että olemme tuhonneet valtaosan elämästä ympärillämme. Keräämme ympärillemme niitä muutamia, joita vielä on. Jotka pystyvät elämään meistä huolimatta. Näitä lajeja yhdistää rohkeus, uteliaisuus. Ne ovat antroposeenin selviytyjiä.

Sosiologina mietin tätä videoteosta myös kuvauksena kaupungista, joka on keskeisesti monilajinen. Myös kaupunki voi olla paikka, jossa ihminen voi esimerkiksi päättää elää lähinnä suhteessa muunlajisiin. Se on kuvaus Helsingistä lajien välisen kokemisen näkökulmasta. 

Tätä teosta katsoessani tuntuu jälleen kerran uskomattomalta, että ihmistä sosiaalisena olentona tutkiva tieteenalani pystyi vuosikymmeniksi sulkemaan silmänsä ja sitä kautta mielensä siltä, että ihminen on keskeisesti myös muiden lajien kanssa elävä laji. Ja että tämä lajien välinen elämä olisi mielekäs tutkimuksen kohde, joka voisi myös lisätä ymmärrystämme siitä, mitä ihminen on, mitä ihminen sosiaalisena olentona on. 

Nyt tämä pohdiskelu on alkanut ja muiden lajien huomiointi lisääntynyt. Tätä on ihmistieteiden eläinkäänne, joka on puolestaan osa posthumanistista käännettä. Humanistinen ajatus ihmisen erityislaatuisuudesta, joka tekisi oikeastaan vai meistä itsestämme kiinnostavia olentoja, on osoittautunut syvästi ongelmalliseksi.

Oikeudesta puuttua

Viimeisenä totean, että tämä teos esittää myös keskeisen kysymyksen siitä, onko meillä oikeus – tai velvollisuus – puuttua muiden eläinlajien keskinäisiin suhteisiin. Ja jos on, niin milloin on?

Tämän teoksen yksi osuus – tarina joutsenista – muodostaa muista osista poikkeavan osan teosta. Siinä toisten eläinten elämään puututaan ja tätä toimintaa – kuten myös toisen lajin edustajien toimintaa, selitetään sanallisesti. Toislajisille on myös annettu nimet.

Voi kysyä, pitääkö meillä olla yhtenäistä mielipidettä muunlajisten elämään puuttumisen mielekkyydestä. Osa meistä puuttuu muiden lajien – luonnonvaraisten lajien – elämään ampumalla niitä, tarhaamalla niitä, rakentamalla teitä ja asuntoalueita niiden asuinalueiden läpi, tuhoten niiden pesät, eläimet itsensä ja niiden elinympäristön. Toiset puuttuvat eläimiä ruokkimalla. Tai esimerkiksi viemällä loukkaantuneita tai talven armoille jääneitä yksilöitä hoitoon. Niin kuin lakikin meitä useissa tilanteissa velvoittaa.

Auttava puuttuminen kohtaa kuitenkin usein kritiikkiä. Olen pohtinut sitä, häiritseekö auttaminen meitä tuhoamista enemmän sen tähden, että se asettaa kysymyksen pitäisikö eläimiin yleisemminkin suhtautua tällä tavalla. Vai ärsyttääkö auttaminen siksi, ettemme ole varmoja mikä oikeasti palvelee muita eläimiä, mikä auttaa niitä – ja keitä heistä kuuluisi auttaa. 

Puuttuminen asettaa myös kysymyksen saako luonnonvaraisiin eläimiin suhtautua merkityksellisinä yksilöinä, itseisarvoisina yksilöinä lajiarvon sijaan – myös silloin, kun niitä on määrällisesti paljon?

Toisten kielet ja tahdit

Tämä teos siis herättelee meitä katsomaan tarkemmin, enemmän, avonaisemmin. – Keitä nämä muut ovat ja miten meidän pitäisi suhtautua heihin? Ja miten paljon me heistä ymmärrämme? Tiedämmekö mitään siitä, mitä kanadanhanhet kertovat toisilleen? Tässä teoksessa heitä kuullaan. Mutta jäädään vieraan kielen taakse. Hakala kirjoittaa uudessa Lähikuva-lehdessä:

”Prosessin aikana opimme havaitsemaan tarkemmin eläimiä ja heidän meille kertomaa, kehitimme hiukan ihmislajille vierasta kielitaitoa. Vaikka taitomme on puutteellista, voimme nähdä muunlajisilla eläimillä olevan omat lajisidonnaiset kielen ja kommunikaation järjestelmänsä. Eri lajien edustajien muodostaessa yhteyksiä alkaa syntyä lajien välisiä kulttuurisia normeja. Samalla kehittyvät yhdessä jaetut tavat luoda merkityksiä. (Meijer 2019, 29.) Ymmärtävä yhteyden luominen muunlajisiin eläimiin liittyy keskeisesti valmiuteen muuttaa käsitystä ihmisyydestä, haluun oppia uutta meistä ja muista eläimistä.” 

Tämän videoteoksen ja tämän tilaisuuden kanssa ilahduttavasti lähes samanaikaisesti ilmestyi Elokuvan ja mediakulttuurin tutkimuksen Lähikuva-lehden uusin numero, joka pureutuu ihmisen ja muun luonnon suhteeseen – esimerkiksi kriittisen eläintutkimuksen mainiten. Suosittelen numeroon tutustumista lämpimästi.

Lajienvälisiä kohtaamisia -teoksen päättää jakso, jonka ainakin itselläni täyttää pelko kotilon puolesta – voiko se päästä perille tuolla nopeudellaan, ihmisten keskellä? Murskautuuko hän ennen kuin ehtii tien yli tai kamera sammuu. Teos pakottaa etanan vauhtiin. Se muistuttaa, että useat lajit elää aivan erilaisissa ajallisissa todellisuuksissa kuin me. Se luo loppukuvan, jossa kaiken yllä vaanii ihmisen aiheuttama uhka. Koska ihminen voima ja tahti on muille tuhoisa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s