Elisa Aaltolan pitämä puhe, Kieli ja eläin -kirjan julkistamistilaisuus, toukokuu 2022
Rönsyt
Vuosia sitten löysin ranskalaisfilosofi Henry Bergsonin ajattelun, jossa kielen kritiikki näyttelee keskeistä sijaa. Bergson väittää kirjassaan Matter and Memory (1896), että erityisesti representoiva, luonnontieteellinen kieli on kyvytöntä tekemään todellisuuden moninaisuudelle oikeutta. Sen termit ovat kuin kaksiulotteisia laatikoita, joita väkisin koetetaan asettaa kolmiulotteisen todellisuuden ylle. Kun käytän sanaa ”puu”, sorrun väistämättä yksinkertaistukseen, joka jättää ulkopuolelleen huomattavan paljon. Sanasta puuttuu lehtien supiseva liike yhtenä tiettynä iltapäivän hetkenä, jolloin tuuli koskettaa niitä lounaasta päin, uteliaiden muurahaisten kulku vaaleaa hohtavalla rungolla ja multa, jonka elämätiheys ruokkii taipuvien oksien kasvunytkähdyksiä.
Bergsonin väitteet selittävät sitä monotoniaa, jota usein koen toislajisia eläimiä koskevien kielellisten selitysten edessä. Kun kirjoitan tietokoneen hakukenttään sanan ”eläin”, avautuu eteeni seuraava määritelmä: ”Eläinkunta (Animalia, syn. Metazoa) on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta.” Luonnehdinta on toki tätä katkelmaa pidempi, mutta silmiinpistävää on se, että se koostuu tarkkaan harkituista tieteellisistä termeistä, joista on pyritty poistamaan sitä sotkuisuutta, kokemuksellisuutta ja aistimellisuutta, mitä eläinkunnan ontologia lähtökohtaisesti sisältää. Kirjoittaja ei siis todennut: ”Minun on myönnettävä puolueellisuuteni tämän määritelmän laadinnassa, sillä olen itsekin eläin ja ollut muista eläimistä kiinnostunut aina siitä hetkestä saakka, jolloin lapsena löysin takapihaltamme ihmisiä ihmettelevän harakanpojan. Oletteko koskaan nähneet harakanpoikia, heidän touhunsa on nimittäin erityisen riemastuttavaa seurattavaa, ja nytkin voin muistaa kyseisen linnun tarkkaavaisen katseen, kun… mutta anteeksi, mihin minä jäinkään. Niin, eläimet! Eläimet herättävät minussa useinkin riemua, ja toki toisinaan harmistusta ja pelkoakin, mutta pääsääntöisesti heti, kun ajattelen eläimiä, koen uteliaisuutta”. Edellisen sijaan kirjoittaja aloitti latinankielisillä termeillä, sekä sanoilla ”monisoluinen aitomallinen eliö” ja ”taksonomia”.
Olisi toki uuvuttavaa, jos kaikki eläimiä koskevat määritelmät olisivat rönsyilevää, omakohtaista ajatuksenvirtaa. Silti koen vieläkin uuvuttavammaksi sen, että pääsääntöisesti eläimiä koskeva tieteellinen puhe pyrkii neutraaliuden ideaalia tavoittelevien termien tarkkarajaiseen hyödyntämiseen huomioimatta sitä, ettei yksikään määritelmä ole neutraali, sillä sen laatijana on aistiva, tunteva, kokemuksiinsa ja kulttuurinsa uskomuksiin nojaava ihminen – ja muistamatta kaikkea sitä, mitä tarkkarajaisuus jättää ulkopuolelleen. Mitä mielikuvia sana ”eläin” herättää, miksi tutkija tai kirjoittaja on eläimistä ylipäätään kiinnostunut, mikä häntä motivoi, mitä kokemuksia hänellä on eläimistä, miten hänen oma kehollinen eläimellisyytensä (hormonitasot, elimistön vireystila, selkärangan asento) vaikuttavat hänen kirjoitustapaansa juuri sinä huhtikuun iltapäivänä, jolloin hän naputtelee tietokoneellaan toislajisia eläimiä koskevaa artikkelia? Entä miten hänen mielellinen eläimellisyyteensä – hänen aistinsa, taipumuksensa, kognitiiviset kykynsä – vaikuttavat siihen määritelmään, mitä hän eläimistä luonnostelee?
Ja: miksi näistä asioista ei puhuta?
Yleistävien kielellisten kategorioiden kritiikki, jota Berson tarjoaa, on toki ongelmallista sikäli, että kieli on väistämättä yleistävää ja poissulkevaa. Jos se mukailisi täydellisesti todellisuuden moninaisuutta, se olisi tuo todellisuus sinällään – kieli siis katoasi ja tilalle tulisi olevaisen täydellinen kopio. Jos kieli taas pysyttelee kielenä, on sen välttämätöntä rajata, poissulkea ja yksinkertaistaa. Siksi en tahdokaan seurata Bergsonin ajattelua kokonaisuudessaan, vaan enemmänkin tapaa, jolla hän kritisoi yleistävien selitysten valta-asemaa. Voisiko yleistysten tilalle välillä tuoda jotakin runsaampaa, rouheampaa, raikuvampaa, riittävämpää – jotain sellaista, jossa näkyy tassun, pyrstön ja siiven jälkiä?
Kielen ulkopuolinen
Suuresti arvostamani filosofi Iris Murdoch kritisoi kielen suurta roolia länsimaisessa 1900-luvun filosofiassa. Hänen mukaansa keskeisin ongelma on, ettei filosofia ole sallinut ei-kielelliselle ja kieltä kaihtavalle olevaiselle juurikaan tilaa. ”Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava”, totesi Ludwig Wittgentein ja Murdoch puolestaan toteaa tämän lauseen johtaneen ajattelua väärään suuntaan. Vaikka Wittgenstein itse arvosti myös sitä, mistä ei voida puhua, moni on tulkinnut hänen väittäneen, ettei kielen ulkopuolista yksinkertaisesti ole olemassa – ja jos onkin, on se ”yliluonnollisuutta”, jonka ajattelu on jonkinlaista höttöä, mistä järkevän ihmisen on syytä mahdollisimman pikaisesti luopua. Teoksessaan Metaphysics as a Guide to Morals (1992) Murdochin väittää, että kaikkein olennaisin on kuitenkin juuri kielen tavoittamattomassa maailmassa. Platonilaista ajattelua seuraava Murdoch pitää sitä jopa aidoimpana todellisuuden muotona, kun taas kielen tuottama todellisuus on verrattavissa Platonin luolaan ja siellä nähtäviin varjoihin.
Eläimiin suhteutettuna tämä tarkoittaa, että ne eläimellisyyden ulottuvuudet, jotka eivät asetu tieteen tarkkarajaisiin määritelmään, mielletään helposti merkityksettömäksi ylijäämäksi, josta ei kannata keskustella. Koska eläimiin liitetyt tunteet, henkilökohtaiset eläinkokemukset ja eläinten oman subjektiviteetti sekä sen kuvailu jätettiin pitkään tieteellisen kielen ulkopuolelle, ovat ne jääneet myös eläimiä koskevissa määritelmissä marginaaliin. Eläinten tunteista tai näkökulmasta ei juurikaan puhuta – ja edelleen valitettavan yleisen olettaman mukaan niistä ei ainakaan saa puhua tavalla, joka osoittaisi ihmisen omia tunteita, affekteja tai henkilökohtaisuutta. Parhaimmillaankin eläinten mieltä tuodaan usein esille kliinisten, tieteellisten termien kuten ”stressi” ja ”kortisoliarvot” kautta, kun taas kaikki se hämyisyys, upottavuus, tunnustelevuus ja monitahoisuus, mikä eläimellisyyteen liittyy, jäävät kielen ulkopuolelle ja siksi liian usein myös tavoittamattomiin. Tieteellisestä kielestä tuleekin lopulta se luola tai vankila, johon ihminen on suljettu, ja jonka ulkopuolista aurinkoa – eli eläintodellisuuksien hämmästyttävää kirjoa – hän ei enää osaa katsoa.
Tieteellinen eläimiä koskeva kieli noudattaa usein seuraavia ehtoja: 1) eläimistä ei tule puhua tavalla, joka osoittaisi tunteita, 2) eläimiin on otettava etäisyyttä (mikä tarkoittaa etäisyyden ottamista myös omaan eläimellisyyteen), 3) eläimistä on käytettävä vakiintuneita tieteellisiä termejä, 4) eläimistä puhuttaessa on omat motiivit, lähtökohdat, aistit, kokemukset, muistot ja kehollisuus suljettava tietoisuuden ulkopuolelle, ikään kuin niitä ei olisi olemassa. Samalla kaikki se ymmärrys, joka vaatii tunteita, läheisyyttä, kontaktia, uusia termejä ja omien lähtökohtien tunnistamista, jää uupumaan – toisin sanoen, kaikkein keskeisin putoaa huomion reunalta pois.
Kieli ja todellisuus
Voiko eläintä kertoa, käsitteellistää, puhua realistisemmin tai edes tarkemmin? Bergson väitti, että tieteen kieli ei pysty tavoittamaan todellisuutta sinällään. Tuo todellisuus onkin pakoillut filosofeja jo pitkään, mistä tunnetuin esimerkki on Immanuel Kantin parahdus siitä, että ”das Ding an sich” jää tuntemattomaksi. Bergson tarjoaa syyksi tälle tuntemattomuudelle ennen kaikkea kielen kömpelyyttä. Kun kielen tulisi olla keino päästä todellisuutta lähemmäs, se etäännyttää siitä yhä kauemmas. Väitän, että pahimmillaan tieteellinen kieli etäännyttää meitä myös toislajisista eläimistä, jolloin näistä tulee tuntematonta vyöhykettä, joka ei enää edes kiinnosta ihmisiä. ”Ei me voida mitään eläinten näkökulmasta tietää!”, kivahtavatkin jotkut ja jatkavat: ”Ja ketä jonkun lehmän mieli nyt edes jaksaisi kiinnostaa?”.
Siinä, missä Wittgenstein sanoisi, että kieli on todellisuutta, sillä se rakentaa sitä, ja että siten eronteko kielen ja todellisuuden välillä on lopulta keinotekoinen, uskoo Bergson siis kielen ulkopuoliseen maailmaan, jota kieli peittää alleen. Wittgensteinin lähtökohta on ollut vaikutusvaltainen myös puhuttaessa eläimistä. Sen varaan rakentuvan konstruktionismin puitteissa on jopa väitetty, että käsitykset eläimistä ovat puhdasta rakennelmaa, eikä eläintä itsessään ole mahdollista millään keinoin tavoittaa. Tästä lähtökohdasta käsin Bergsonin ajatus kielen ulkopuolisesta todellisuudesta on jopa vanhakantainen ja toivottoman naiivi, jolloin myös puhe eläimistä ”sinällään” näyttää episteemiseltä virheeltä. Väitän, että nykyajan kriisit aina ilmastokriisistä lajikatoon ja eläinteollisuuden aiheuttamaan ahdinkoon kuitenkin osoittavat, että eläimistä sinällään on aika puhua. Kuumeneva planeetta ei ole pelkkää konstruktiota, eivätkä sitä myöskään ole katoavat lajit tai eläinten kärsimys. On olentoja, asioita ja ilmiöitä, joilla on oma, kielestämme riippumaton ontologinen todellisuutensa, ja joita meidän olisi viimein aika koettaa ymmärtää realistisemmin – ennen kuin on liian myöhäistä.
Jos neutraali tieto on saavuttamaton ideaali ja realismi silti välttämätöntä, mitä on tehtävissä? Paras ratkaisu Bergsonin mukaan on taide; vain taiteella, kuten runoudella ja tanssilla, on mahdollisuus edes väläyksinä tavoittaa maailmaa sellaisena kuin se on. Tämä johtuu siitä, että taide on monitulkinallista, avonaista ja oletuksia haastavaa – taide jyrsii reikiä niiden laatikoiden kylkiin, joilla tiede pyrkii selittämään maailmaa. Tähän on tärkeä lisätä, ettei taide tokikaan tarjoa neutraalia ymmärrystä, ikään kuin taiteentekijä toimisi tieteellisen tiedon haikailemasta objektiivisesta positiosta käsin. Taide voi silti olla enemmän tai vähemmän realistista, mikäli tarkoitamme ”realismilla” kykyä osoittaa tapoja, joilla ihmisen ulkopuolinen maailma erilaisine ilmiöineen ja olentoineen on todellinen. Parhaimmillaan taide onkin myös eläinten todellisuuden esilletuontia ja tuon todellisuuden eri puolien etsintää.
Jaottelu tieteisiin ja taiteisiin on toki itsessään turhan jyrkkä. Taiteet eivät suinkaan aina tarjoa kosketuspintoja ympäröiviin todellisuuksiin, vaan päinvastoin kuljettavat meitä yhä syvemmälle ihmisen omiin rakennelmiin. Taiteiden tekemisen ja -tutkimuksen kentältä löytyy myös valitettavan paljon vanhakantaista ihmiskeskeisyyttä, joka sivuuttaa kysymyksen eläimestä. Myös taiteilija voi siis olla jumissa omassa laatikossaan. Toisaalta varsinkin nykymuotoiset tieteet voivat tavoittaa myös olemisen täyteläisyyttä ja moninaisuutta, ja itse asiassa ilman tieteen selontekoja eläinten mielestä tai paikasta keskellä luonnon tiheitä verkostoja, olisi ymmärryksemme toislajisten todellisuuksista erittäin vaillinaista. En siis tahdokaan romantisoida taiteen mahdollisuuksia, ja päinvastoin uskon, että myös taiteiden tavassa käsitteellistää eläimiä on usein huomattavia ongelmia. Toisaalta en myöskään tahdo kritisoida kaikkea tieteellistä kieltä eläimistä, vaan enemmänkin tiettyä, perinteistä ja toivottavasti pikkuhiljaa menneisyyteen jäävää oletusta siitä, miten eläimistä tulee tieteissä puhua. Nähdäkseni me tarvitsemmekin molempia: sekä taiteellisia että tieteellisiä keinoja puhua eläimistä tavalla, joka huomioi näiden todellisuuden sekä oman eläimellisen, aistivan, tuntevan lähtökohtamme.
Puhe eläinten puolesta, eläimenä
Eläimiä koskevaan kieleen liittyy myös kysymys siitä, kuka ja miten voi puhua eläinten puolesta. Eläin, joka ei käytä inhimillistä, propositionaalista kieltä, ei voi koskaan olla ihmiskielen subjekti vaan kohde, jonka propositionaaliseen kuvaamiseen ihmisellä on nykyisen tietomme mukaan lähes täydellinen yksinvaltius. Kuten Jacques Derrida väitti teoksessaan Eläin joka siis olen (suom. 2019), tämä kielellinen valta-asema johtaa usein käsitteelliseen väkivaltaan, jonka kautta ihminen esimerkiksi nimeää kaikki muut lajit ”eläimiksi” ikään kuin nämä olisivat yksi, geneerinen joukkio, josta ihminen kategorisesti poikkeaa, ja johon tämä voi kohdistaa rajua fyysistä vahinkoa. Väitänkin, että puhe eläimistä on usein puhetta eläimiä vastaan, sillä se mahdollistaa eläinten oman näkökulman, tarpeiden ja subjektiviteetin sivuuttamista – alkaen jo siitä yksinkertaisesta valinnasta, että eläin on ”se”, ei ”hän”.
Mitä voisi olla puhe eläinten puolesta? Olen käsitellyt tätä teemaa tuoreessa kirjassani Esseitä eläimistä (Into 2022). Luen tuosta kirjasta katkelman, jossa tunnustelen sitä vaikeutta, mikä puheeseen eläinten puolesta liittyy, ja missä kulminoituu myös kysymys kielen yleistävyydestä, poissulkevuudesta, lajien rajapinnoista, ja ihmisestä, joka puhuu toislajisesta eläimestä, eläimenä.
”Kafka kirjoitti vuonna 1917 novellin nimeltään Selonteko akatemialle. Sen päähenkilönä on apina nimeltään Punainen Pietari. Metsästysseurue on pyydystänyt Punaisen Pietarin afrikkalaisesta viidakosta ja pakottaa tämän häkkiin, missä Pietari kauhistuu omaa vapaudenpuutettaan. Päästäkseen häkistä pois, hän alkaa imitoida seurueen tapoja. Vaikka hän kaipaa viidakkoa, apinasta tuleekin piippua polttava, elegantisti ihmiskieltä käyttävä henkilö, joka yrittää sulautua joukkoon saadakseen vapautensa takaisin. Kun laiva rantautuu Eurooppaan, on Pietarin valittava eläintarhan tai konserttihallin välillä, ja hän valitsee jälkimmäisen. Tiedostaessaan olevansa kaukana viidakosta ja välttääkseen häkin hän alkaa esiintyä ihmisille ja teeskennellä olevansa yksi näistä. Pian herrasmieheksi pukeutunut Pietari viihdyttää katsojia estradilla ja viimein raportoi akateemiselle yleisölle, että on jo peräti unohtanut, miltä apinana oleminen ylipäätään tuntui. Pietari on sopeutunut.
(…)
Nobel-kirjailija J. M. Coetzee on kirjoittanut kaksi novellia, jotka versioivat Kafkan kertomusta. Niiden päähenkilö Elizabeth Costello on kutsuttu puhumaan tärkeälle akateemiselle yleisölle. Costello on kirjailija ja tietää yleisön odottavan esitelmää kirjallisuudesta. Hän on kuitenkin valinnut puhua eläimistä, joiden kohtelu on alkanut musertaa hänen mieltään. Päästessään estradille Costello ei äkisti löydä sanoja. Hän yrittää viitata eläinetiikan teorioihin mutta kompastelee lauseissaan. Puhuessaan eläinten mielestä ja kohtelusta hän alkaa yhtä lailla hapuilla. Costello tuntee olonsa yltyvän tukalaksi, ja kriittinen, parhaimpiinsa pukeutunut yleisö kummastelee, mitä taitavalle kielenkäyttäjälle on tapahtunut. Itsekin yllättynyt Costello kokee olevansa ihmisen sijaan apina, joka sokeltaa ja ääntelehtii ilman, että kukaan voisi ymmärtää häntä. Novelleissa rakennetaan yhteys Punaiseen Pietariin. Tällä kertaa sujuvasti ihmiskieltä puhuvan toislajisen apinan tilalla on kuitenkin ihmiskielessä takelteleva isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluvan Homo sapiensin edustaja – siinä, missä aiemmin apinan oli opeteltava puhumaan ihmistä, huomaa ihminen nyt puhuvansa apinaa. (…) Puhe ei kulje, kieli katkeilee ja yleisö on paitsi ymmärtämätön myös tyytymätön, sillä Costello ei ole sopeutunut.
Punainen Pietari pyrki sopeutumaan ja menetti itsensä. Costello ei kykene sopeutumaan. Hän on haavoittunut eläin, jonka elehtii ja metelöi ja jota ympäröivä ihmismaailma ei ymmärrä. Miksi hän metelöi? Costello tuskailee elävänsä kuin todellisuudessa, jossa kaikkialla on keskitysleirien uhreista tehtyjä saippuoita, kynttilöitä ja muita tuotteita, joita ihmiset esittelevät iloissaan: ’100 % ihmistä!’ Tuossa todellisuudessa sanat eivät riittäisi ilmaisemaan eteen aukeavaa painajaismaista mielivaltaisuutta, ja niiden tilalla olisi epäusko ja kauhu. Myöskään eläinteollisuuden silpomassa todellisuudessa eivät sanat riitä. Niiden tilalla on sikeä suru toislajisten puolesta sekä kauhu välinpitämättömyyden edessä. Ei ihme, että Costellon kieli takkuilee. Miten jostain näin kammottavasta voisi puhua sujuvasti?”
Bergsonin laatikoita välttelevä puhe vaatii epäsopeutumista. Meidän on lakattava sopeutumasta ajatukseen siitä, että eläimistä on puhuttava tietyllä tavalla, joka ylläpitää etäisyyttä lajien välillä, välttelee ihmisen omaa eläimellisyyttä ja estää eläinten subjektiivisen todellisuuden tunnistamista. Tämä ei tarkoita sovinnaisen kielen täydellistä hylkäämistä, vaan sen dogmien haastamista ja edes hetkellisiä hyppyjä sen teräväreunaisten raja-aitojen ulkopuolelle. Tällöin ihminen saattaa äkisti tunnistaa itsensä eläimeksi, joka puhuu ihmistä ymmärtääkseen paremmin toislajisia kaltaisiaan.
…
Kuva: Karen Lau
VOIKO ELÄINTÄ KERTOA? 