Kerronnasta: eronteko ja yhteys

Erilajisten kuvaamisesta

John Berger väitti esseessään ”Why look at animals?” (1977), että ihmiset ovat halki lajinsa historian halunneet kuvata muita lajeja löytääkseen kosketuspintoja siihen, mitä on olla toinen eläin. Kun muinaisihmiset maalasivat luolien seinille härkiä ja sikoja, he etsivät yhteyttä eläimeen. Meissä onkin Bergerin mukaan tarve aistia toislajisia olentoja, olla niihin yhteydessä, ymmärtää niiden olemassaoloa. Nykytermein ilmaistuna ihmisellä on lajiominainen taipumus luoda tiedollisia ja kehollisia sidoksia siihen eläinkuntaan, jonka osa hän on. Kun ihmiseläin kuvaa muita lajeja, hän etsii yhteyttä.

Toislajisten kuvaaminen onkin parhaimmillaan teko, joka tuottaa yhtymäpintoja ja tuo lähemmäs. Muiden eläinten todellisuuksia etsivä ihmiseläin maalaa härän kallion pinnalle ja ehkä itsensä keihään kanssa härän taakse – tai kenties hän maalaa itsensä kotkapäisenä eläinihmisenä, joka ei tunne pysyviä rajoja vaan ainoastaan alati muuttuvan moninaisuuden.

Kuvaaminen voi kuitenkin myös etäännyttää ja palvella halua katkaista yhteys kanssaelollisiin. Kun ihminen tutkii toislajisen eläimen kehon osia mikroskoopilla ja kuvaa näkemänsä tieteellisessä artikkelissa välttäen visusti viittauksia eläimen näkökulmaan tai kokemusmaailmaan, tulee kuvattu olento sivuutetuksi ja etäännytetyksi.

Modernilla ajalla molemmat elementit – läheisyys ja etäisyys – luovat toislajisten eläinten kuvaamiseen jännitteitä. Oman ulottuvuutensa muodostaa myös hierarkkisuuden oletuksiin perustuva valta, joka on nähdäkseni usein eläinsuhteemme määrittävin tekijä. Kun ihmiseläin kuvaa eläintä, hän voi siten paitsi hakea yhteyttä tai etäisyyttä, myös pyrkiä osoittamaan valtaa ja hierarkkista ylemmyyttä.

Muurit

Etäisyyden ja vallan hakeminen ovat motivoineet toislajisia koskevaa kuvausta valitettavan usein. Yksi esimerkki etäisyyden, vallan ja eläimiä koskevien kuvausten yhteentulemasta ovat eläintarhat. Teollistuvissa yhteiskunnissa yhteydet ja sidokset toislajisiin alkoivat katkeilla aiempaa enemmän, mikä Bergerin mukaan näkyy eläintarhojen äkillisessä suosiossa. Eläintarhoissa toislajiset eläimet asetettiin kaltereiden, vallien ja muurien taakse, ja siten ihmiskatsojan ja toisen eläimen välille rakennettiin esteitä, jotka erottivat yhden lajin kaikista muista. Samalla tietämisestä ja nimeämisestä, eli eläinten tieteellisestä kuvaamisesta, tuli vallan väline: ihminen saattoi ottaa vangitun eläimen haltuunsa paitsi asettamalla tämän häkkiin, myös antamalla tälle tieteellisiä nimiä ja selityksiä, jotka sivuuttivat täysin eläimen oman kokemusmaailman ja näkökulman. Erityisesti katseesta tuli vallan työkalu. Tuijottaessaan kaltereiden taakse vangittua ja passiiviseksi pakotettua eläintä, ihminen osoitti omaa toimijuuttaan, vapauttaan ja lopulta valtaansa. Eläimen oma toimijuus sivuutettiin, estettiin ja jopa rikottiin.

Donna Haraway (Primate Visions, 1989) ja Randy Malamud (Reading Zoos: Representations of Animals and Captivity, 1998) ovat esittäneet vastaavia väitteitä “zoologisesta” tietämisestä, politiikasta ja katseesta, joka etsii erontekoja ja valtaa. Tieteellisiä selityksiä juhlavasti lateleva ja vangitsemiaan eläimiä erilaisten esteiden takaa katsova ihminen on valtaakäyttävä subjekti, kun taas monin tavoin toimintakyvyttömäksi turhautettu tarhan eläin on objekti, jolta odotetaan viihdettä. Yhteyttä etsivän ihmisen tilalla on yhteyksiä purkava olento, joka yrittää etääntyä muusta eläinkunnasta korostamalla omaa kyvykkyyttään, tietoaan ja toisinaan hyväntahtoisuuden (kuten lajisuojelun) kaapuun piilotettua valtaa.

Tällainen zoologinen politiikka nojaa erontekoihin, jotka René Descartesin ja Immanuel Kantin kaltaiset järkälemäiset filosofit ovat iskostaneet länsimaisiin maailmankuviin. Erontekoja korostava käsitys todellisuuden rakenteesta sanoo: ihminen ei ole eläin. Eläin on tuolla, kaukana ja muissa – ei koskaan täällä, tässä ja meissä. Ihminen on subjekti ja eläin objekti, ja edellisten tulee hyödyntää sekä hallita jälkimmäisiä mahdollisimman tehokkaasti. Bergeriä, Harawayta ja Malamudia tulkiten eläintarhoja rakentava ihminen onkin kartesiolaisen tai kantilaisen unen päätepiste: oman eläimyytensä ja biologisen yhteisönsä kadottanut otus, joka vangitsee, määrittää, estää, välineellistää, hyödyntää ja pakottaa. Eläintarhoja rakentava ihminen rakentaa konkreettisen rajan ihmisen ja toislajisen eläimen välille. Samalla hän kuvaa toislajiset objekteiksi, joihin ihmisellä on rajojen todellisuudessa rajaton oikeus.

Kytkös

Eronteoista huolimatta (tai kenties osittain niistä johtuen) muinaisihmisten tarve päästä eläimen lähelle ja kuvata toislajisia toisin näkyy myös nykyihmisessä. Kahtiajaottelevan eläin-ihminen -kulttuurin keskelläkin tarve yhteydelle luiskahtelee esille yllättävissä paikoissa. Vaikka kuinka haluamme keskittyä vain ihmiseen, puhua ainoastaan ihmisen suulla, ihmisestä ja ihmiselle, on kaipuu biologisen yhteisön ja eläinsuvun tiheyteen myös osa länsimaista, teollistunutta ihmistä.

Siinä, missä muinainen ihminen etsi yhteyttä luolamaalausten kautta, Bergsonin mukaan nykyihminen etsii yhteyttä inhimillistetyistä eläinhahmoista. Kun teollistuneen maan lapsi halaa pehmolelua, hän etsiikin eläinjuuriaan. Yhteydenetsintä vaikuttaa kimpoilevan nykykulttuurien pinnoilla mitä erilaisimmin tavoin. Eläinten kuvaaminen rönsyileekin eri suuntiin ja saa eri muotoja: animaation puhuva possu tai kainaloon kääritty nalle ovat nekin eläimyyden selittämistä, joka voi palvella yhteyden tarvetta. Kun yhteyttä tavoitellaan inhimillistämällä, voi seurauksena kuitenkin olla sen katkeaminen. Jos eläin kuvataan pieneksi ihmiseksi, sysätään eläimyys yhä kauemmas ja siten Disneyn suloinen hahmo vain vahvistaa sitä rajaa, jota se näennäisesti koettelee.

Ironista kyllä, yhteydenetsintä saattaa motivoida myös matkoja eläintarhoihin. Ihmiset haluavat hämmästellä eksoottisia eläinkehoja tai katsoa toislajisten tekevän jotakin viihdyttävää, ja monien toiveena myös oletettavasti on, että toislajinen eläin tulisi ihmisen lähelle ja olisi siinä kuin koira tai kissa, jota voi koskettaa ja jonka kanssa voi sujuvasti kommunikoida. Jälleen yhteyden tilalle piirtyy kuitenkin raja. Kuten Berger varoitti, eläintarhoissa opitaan ja toistetaan valtaperustaisia erontekoja: eläintarha kuvaa toislajisen eläimen lajinsa prototyyppiseksi toisintajaksi ja näin ollen yksilöolennon sijaan geneeriseksi ”asiaksi”, joka on oikeutettua vangita ja asettaa näytille.

Yhteydenhakeminen ja siihen liittyvät kuvaukset voivatkin pahimmillaan olla väkivaltaista. Ajattelen tässä kohtaa Särkänniemen delfiineitä, jotka oltiin pyydystetty vapaudesta ja jotka viettivät elämänsä ahtaissa altaissa, lapsiperheiden edessä temppuja tehden. Ajattelen Ähtärin eläinpuiston karhuja, joiden yläpuolelle rakennetaan vaijerirataa, jotta maksavat asiakkaat saavat jännitystä päästessään lähemmäs radan stressaamia eläimiä. Ajattelen Korkeasaaren eläintarhaa, jossa eläinten elämä on pakotettu hyvin rajallisiin, eläinyksilön näkökulmasta todennäköisesti masentaviin mittoihin, jotta ihminen voisi uteliaana kulkea aitauksen luota toiselle ja pällistellä ”asioita”. Ajattelen ihmistä, joka haluaa astua lähemmäs eläintä ja päätyy paradoksaalisesti samalla kauemmas; ihmistä, joka yhteyttä etsiessäänkin kompastuu toistamaan erontekoja ja osoittamaan valtaa.

Silti kaipuu yhteyteen säilyy, sillä haltuunottavasti muita lajeja katsova ja kuvaava ihminen on entistäkin yksinäisempi. Juuri eläintarhojen maailmassa ihminen haluaa halata pehmolelua tai katsoa Disneyn animaatiota: yksinäinen, teollistunut ihmisapina etsii kosketusta muuhun eläinkuntaan usein keinotekoisten hahmojen kautta. Samalla hän saattaa unohtaa, että tuo eläinkunta on paitsi hänessä itsessään, myös kaikkialla hänen ympärillään – että hän voisi milloin vain astua lähemmäs kohti muovin ja pikseleiden sijaan biologiasta ja tietoisuudesta koostuvia lokkeja, mehiläisiä, ahvenia, sikoja tai rottia.

Samoin hän saattaa olla huomaamatta, että eläimiä voi kuvata ilman jyrkkiä erontekoja.

Kerronta ja taide

Kuvaaminen on kerrontaa. ”Kerronnallisuus” ei tässä tarkoita narratiivisuutta tai kertomuksellisuutta, vaan laajemmin halua ilmentää, representoida, asettaa kontekstiin, kommunikoida. Kun ihminen kuvaa toislajista olentoa, hän kommunikoi siitä ja toisinaan myös sille. Hän kertoo tuon eläimen olemista omasta subjektiivisesta lähtökohdastaan käsin ja todentaa sitä muille ihmisille. Parhaimmillaan hän myös antaa äänen olennoille, jotka on liian usein vaimennettu ihmisen yleistetyksi vastakohdaksi sekä määritetty niiksi hiljaisiksi, jotka elävät ehdottoman rajapinnan toisella puolella.

Kuvatessaan eläimiä – kertoessaan toislajisia – ihminen myös ottaa kantaa erontekoihin, etäisyyksiin ja valtaan. Kun eläintarha kuvaa ja kertoo eläimiä, se rakentaa sanastonsa tietynlaisen maailmankuvan varaan – usein sellaisen, jossa eläin on lähtökohtaisesti etäällä ja kategorisesti erilainen. Kun ihminen astuu eläintarhaan, hän oppii puhumaan eläimistä geneerisinä lajeina ja geenipankkeina, joiden yksilöys ja koettu näkökulma, sekä tuota yksilöyttä ja näkökulmaa koskeva eettinen harkinta, on helppoa kadottaa viihteellisyyteen. Kuvaaminen voi siis vaimentaa, eikä kertominen ole aina toisen puolesta puhumista.

Vaihtoehtojakin kuitenkin on runsain mitoin. Yksi niistä on kirjoittaa tiedettä tai tutkimusta, joka pyrkii huomioimaan muiden lajien olemassaolon, mielellisyyden ja näkökulman. Toinen vaihtoehto, jonka nostan tässä esille, on taiteellinen kuvaus, joka vie ihmistä lähemmäs toislajisia – tai paremminkin muistuttaa siitä, että me olemme jo aivan niiden äärellä, osa niitä tai heitä.

Voiko eläimiä kertoa? -työryhmässä tarkastellaan myös taiteen keinoja kuvata tai kertoa muita eläimiä. Viime vuonna työryhmässä tapahtui paljon. Oma tulkintani on, että suuri osa työryhmässämme vuonna 2021 tehdystä taiteesta kyseenalaistaa rajapintojen ehdottomuutta ja ihmiskeskeistä valta-asetelmaa. Samalla se käsittelee yhteyden kaipuuta toislajiseen.

Kuvataitelija Outimaija Hakalan ”Maassa, vedessä, ilmassa” näyttely (Galleria Joella 2021) toi muun muassa jokihelmisimpukat, ampiaiset, tuhatjalkaiset ja muurahaiset ihmiskokijan kautta kuvattuna yleisön luokse. Piirretyt ja valetut jokihelmisimpukat tuntuivat puhuvan jo pelkällä olemassaolollaan: katso, me olemme nyt, mutta pian me olemme poissa. Yhteenkootut kuolleet ampiaiset todensivat lajikadon mahdollista konkretiaa ja lopullisuutta, ja tuhatjalkainen kuhisi näyttelyn halki kuin merkkinä merkillisyydestä, jonka äärelle ei muisteta pysähtyä. Piirros muurahaiskeosta sekä siihen liitetty, aidosta keosta äänitetty äänimaisema, alkoi mielessäni elää ja kasvaa kaupungin ylle, kunnes ihmismaailma peittyi havuihin, ei-inhimillisiin päämääriin ja muurahaisten vilkkaaseen puheeseen.

Tanssiesitys ”Lokkijuttu” (Todellisuuden tutkimuskeskus 2021), jossa oli mukana Voiko-työryhmän Matilda Aaltonen, vei ihmisen niiden lokkien äärelle, jotka jo joka tapauksessa ovat luonamme, mutta joiden olemassaolo helposti työnnetään tietoisuuden rajojen tuolle puolen – etäälle ja kauas. Tanssitaitelijat liikkuivat kuten lokit, muuttuivat siivekkäiksi ja etsivät yhdistävää pintaa kuulokkeista tulevien äänten kutsuessa katsojaa kysymään, miten lokki kokee ihmisen. Esitys kertoi lokkeja ihmisen keholla ja kielellä, mutta sisälsi myös paikalle lentäneitä, katsojia uteliaasti tarkkailevia lokkeja, jotka olivat äkisti kuin näyttämön lavalla, valaistuina uudesta kulmasta, lähempänä ja lokkiudessaan hämmästyttäviä.

Pipsa Longan käsikirjoittamassa näytelmässä ”Fyra dagar av närhet” (Teatteri Viirus 2021) ihmisen ja toislajisen eläimen välinen raja hälveni. Näytelmä kertoi eläimestä nimeltä ihminen, vaikka jälleen myös lokit liitelivät lähemmäs. Äkisti ihminen ei ollutkaan pelkästään syvällisiä pohtiva, rationaalinen, kulttuurinen olento vaan myös ja ennen kaikkea biologinen eläin, joka syö, nukkuu, parittelee, virtsaa ja oksentaa, etsii mukavuutta auringonpaisteesta, haukottelee, venyttelee, herkuttelee ja jutustelee lajitovereiden kanssa. Näytelmä asettikin ihmisen oman zoologisen katseensa kohteeksi: ihminen katsoo eläintä itsessään, eli itseään. Se päättyi lokkien riemukkaaseen kiljuntakuoroon, jonka äänet olivat lähtöisin ihmisnäyttelijöistä. Etäisyydet kuroutuivat umpeen, moniääniset lajikollaasit lennättivät katsojan eläimeksi eläinten vierelle.

Kaikki kolme teosta tai teoskokonaisuutta asettuvat kohtaan, josta rakoilee kaipaus eläinyhteyteen. Ne oleilevat rajapinnan päällä ja osoittavat samalla tuon pinnan keinotekoisuutta. Eläin tuleekin rajapinnan yli ihmisen luo, ja toisaalta ihminen huomaa katsovansa itseään rajapinnan toisella puolella, eläimenä. Dikotomiset, jyrkät eronteot ja etäisyyden kulttuurinen etsintä alkavat vaikuttaa kömpelöiltä ja fiktiivisiltä yritelmiltä, sillä eläin on luonamme ja meissä. Myös hierarkkinen ylemmyys ja tahto valtaan asettuvat kyseenalaisiksi. Ihminen voi listiä ja tuhota muurahaisia, simpukoita, ampiaisia ja lokkeja. Hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan niitä, sillä ne aina osittain ylittävät ymmärryksemme rajat ja liikkuvat osana sitä elämisen levotonta moninaisuutta, mikä muodostaa myös meidät itsemme, läikkyy ihmiskulttuurien tuolle puolen ja jatkuu meidän jälkeemme.

Samalla eläin esitetään sekä samankaltaisena että erilaisena. Eläin ei ole inhimillistetty, vaan jopa omituinen – ja silti tuttu. Taiteen kautta ristiriita hahmottuu ilmeisenä ja helppona, kun taas oma loogisuutta etsivä tutkijakieleni kangertelee sen edessä. Ollessani näiden teosten äärellä huomaankin, ettei etäisyyttä tavoitteleva tieteen kieli yllä samaan kuin taide, joka kuljettaa lähelle. Taiteen tarjoamat kuvaukset ja kerronnat ylettyvät pidemmälle.

Merkitys

Maailma on inhimillisesti merkityksellinen vain silloin, kun tunnistamme toislajiset. Pelkästään ihmiseen keskittyminen on monotonista: se on eläintarhan kaltainen vankila, josta puuttuu ei-inhimillisen luonnon variaatio. Ihmiskeskeisyys, joka kuvaa eläimiä vastakkainasetteluiden kautta, on siis myös ihmistodellisuuden rajoittamista ja tyhjentämistä. Se ei myöskään vastaa kaipuuseen olla yhteydessä toislajisiin toisiin – ”niihin”, jotka ovat oikeastaan ”heitä”. Berger oli oikeassa: me emme tarvitse enempää erontekojen eläintarhoja tai haltuunottavaa katsetta, vaan yhteyttä.

Kuvaan itse tilanteen näin: kosketus toislajisiin tekee todellisuuden täydeksi. Ehkä me siksi kerromme eläimiä, puhumme heistä, kuvaamme heitä sekä tieteen että taiteen keinoin. Ehkä me haluamme hetken koskettaa heidän kylkiään, lentää, madella tai juosta heidän vierellään, tunnistaa eläinten liikkeet itsessämme. Ehkä me haluamme huutaa etäisyyden ja esteiden yli niin kauan, että huutomme kietoutuu yhteen eläinten äänten kanssa tehden meistä ja heistä moniäänisiä, moniliikkeisiä, monikehoisia yhteyseläimiä, jotka viskovat pölyyntyneitä maailmankuvia kaltereineen rikki.

Silloin (eli nyt) me olemme edelleen muinainen ihmiseläin, joka piirtää kallion pinnalle toislajisten hahmoja voidakseen ymmärtää heitä lähemmin.

Elisa Aaltola

(Kuva: Carl Newton)

Kun näyttämö on lajienvälinen

Jotta muunlajisia eläimiä päästäisin kertomaan esittävässä taiteessa, on ensin purettava myytti, että esitys on ainoastaan inhimillistä todellisuutta käsittelevä paikka. Tämä ihmiskeskeisestä maailmankuvasta kumpuava taidekäsitys lymyilee edelleen joidenkin esitysten tekijöiden perusolettamuksena. Kertoaksemme eläinnäkökulmia tai tehdäksemme lajienvälisiä esityksiä on lähdettävä liikkeelle siitä, että tunnistetaan arvo myös muiden kuin ihmisten tarinoissa ja otetaan vakavasti muiden eläinten kyky osallistua taiteellisiin prosesseihin. Myös muut eläimet osaavat esiintyä ja niiden kanssa voi luoda kiinnostavia sekä uutta avaavia taiteellisia praktiikoita.

Eläimiä on toki näkyvillä melko paljon taiteessa ja kulttuurissa. Tämä ei kuitenkaan takaa muunlajisten eläinten äänen ja perspektiivin esiin tulemista. Eläimiä sisältävissä teoksissa ei välttämättä ole kysymys eläimistä itsestään, vaan eläinhahmoja on käytetty ja käytetään edelleen paljolti kertomaan meidän ihmisten tarinoita. Eläimet, elävänä tai kuolleena, muuntuvat taideteosten materiaaleiksi, niiden oma perspektiivi tai erityisyys ohitettuna. Tässä tekstissä puhun eläinten kertomisesta esittävässä taiteessa niin, että muunlajisista eläimistä kiinnostutaan ja niitä käsitellään eläinten itsensä takia.

ESIINTYMISEN MONINAISUUS

Esitystutkija ja -filosofi Laura Cull on kirjoittanut, että rajaa ihmisten ja muiden eläinten välille on vedetty ja muiden esiintymiskykyjä kielletty väittämällä, etteivät muut eläimet ole kykeneväisiä itsetietoisuuteen, kieleen tai roolien ja representaatioiden esittämiseen (Cull 2015, 19–20). Sen lisäksi, että nämä muista eläimistä tehdyt väitteet eivät kestä kriittistä tarkastelua, ne pohjaavat kapeaan ja vanhahtavaan ymmärrykseen esiintyjäntyöstä. Tällaisia väittämiä tekevä taho myös olettaa, että muiden lajien esiintymisen pitäisi olla samanlaista kuin meidän ihmisten.

Aloitetaan kielellisyydestä. Kyvyttömyyden ihmisten kaltaiseen sanoilla artikuloituun kieleen on ajateltu olevan yksi suurimmista esteistä lajienväliselle yhteistyölle. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että muilla eläimillä on omanlaista kieltään, jolla voi kommunikoida myös lajirajojen yli. Muiden eläinten kielellisyyttä laajasti tutkinut filosofi ja taiteilija Eva Meijer on kirjoittanut kirjassaan When Animals Speak miten ymmärryksemme kielestä on oikeastaan syntynyt muut lajit ulossulkevista käsityksistä. Jotta muiden lajien kielellisyyttä voidaan tutkia ja kielen ihmiskeskeisyys purkaa, on koko kielen ymmärrystä uudistettava. Kielikäsitykseemme tulee ottaa mukaan muunlajisten kielet ja lajienvälinen kommunikaatio. (Meijer 2019, 8–10.) Meijer ehdottaa, että kielen uudelleen ajattelun voi aloittaa ensinnäkin tunnistamalla, että me ja muut eläimet jaamme kielellisiä kommunikaation tapoja. Näissä jaetuissa kommunikaation hetkissä muut lajit käyttävät toimijuuttaan. Toisekseen on havaittava, että jo olemassa olevat käsitteet ovat vaikuttuneet muunlajisista, sillä elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden eläinten kanssa. Tästä esimerkkinä käsite intentio, tarkoituksellinen aikomus. Intentionaalisuus voidaan nähdä ihmistoimintaa laajempana asiana, kun ymmärretään, että eläinten intentiot osaltaan luovat käsitteen ”intentio” merkityksen. (Meijer 2019, 33.)

Muiden eläinten kyvyistä itsetietoisuuteen, oman toimijuuden tunnistamiseen ja esittämiseen on myös tutkittua näyttöä (mm. Cull 2015, 23; de Waal 2016, 235–238). Kykyjen olemassaolon todistelemisen sijaan, pohtisin mieluummin siitä, pääsevätkö ne esiin meidän ihmisten rakentamissa teatteritiloissa tai taidekonteksteissa. On myös ajanhukkaa jäädä väittelemään siitä, miten paljon muut eläimet ovat kognitiivisilta kyvyiltään meidän kaltaisiamme ja tällä tavoin kykeneviä meille ominaisilla tavoilla toimimaan esitysten tekijöinä. Cullin tavoin ajattelen, että meidän tulee miettiä uudelleen koko ymmärryksemme esityksestä niin, että se mahdollistaa myös muunlajiset tavat toimia esiintyjinä. Ihmiskeskeiset esityksen tekemisen käytännöt eivät purkaudu riittävästi, jos näemme luovuutta vain meidänkaltaisuudessa.

Esiintyä voi monella eri tavalla. Näyttelijä Katariina Lantto miettii näyttelijäntaiteen maisterin opinnäytetyössään ”Omana itsenä näyttämöllä. Rooli päällä vai ei”, milloin näyttelijä esiintyy omana itsenään ja milloin on roolissa. Opinnäytetyöhön on haastateltu myös tanssi- ja performanssitaiteilijoita, joten se tuo esiin eri aloilla toimivien esittävän taiteen opiskelijoiden näkemyksiä. Opiskelijoiden ajatuksista voi lukea, ettei mitään yhtä oikeaa tapaa esiintyä ole. Lantto käyttää aiheensa hahmottamiseen esitystutkija Michael Kirbyn kaaviota, joka jakaa esiintyjäntyön neljään eri tyyliin janalla, joka toisessa ääripäissä on näytteleminen (teeskentely, simuloiminen, representoiminen, roolit ja imitointi) ja toisessa ei-näyttelevän esiintymiseen. Ei-näytteleminen ymmärretään tässä esiintyjäntyönä, johon ei sisälly teeskentelyä toisesta ajasta, paikasta tai roolihahmosta. Omani sekä Lanton kokemus esiintymisestä nykypäivänä on, että tällä skaalalla liikutaan teoskohtaisesti tai yhden teoksen sisälläkin sujuvasti puolin ja toisin. (Lantto 2019, 10–11.) Omalla taiteen alallani, tanssitaiteessa, esiintyjäntyö pohjaa useasti erilaisiin ruumiillisiin harjoiteihin, joilla tekemistä ohjataan ja rajataan. Harjoitteiden tavoite voi olla paljastaa jotain itse ruumiillisuudesta ja sen suhteisuuksista, tai kuvitella ja luoda fiktiivisiä ruumiillisuuksia.

Jos joitain esiintymisen peruslähtökohtia haluaa määrittää, niin sanoisin esitykselle olevan ominaista tilanne, jossa joku viestii jotain toiselle tai jotain tulee näkyviin esiintyvän ruumiin kautta. Taiteen tai esitysten tekeminen ei voi olla riippuvainen joistain tietyistä piirteistä tai kyvyistä, kuten ihmismäisestä itsetietoisuudesta tai näyttelijän roolityön taidoista, jos ne nyt ovat jotain, mitä muilla eläimillä ei ole. Enhän minäkään, korkeakoulutettu tanssija, ole esiintyessäni aina kaikella tavalla tietoinen itsestäni tai luo representatiivista kuvastoa roolisuorituksilla. Iso osa esiintyjän koulutustani on oikeastaan ollut harjoittaa kykyä suunnata huomio muuhun kuin liikaan itsetietoisuuteen. Liialla itsetietoisuudella tarkoitan sen miettimistä, miltä minä näytän ulospäin tai toiminnan puhki järkeilyä. Näistä hetkellisesti luopuminen mahdollistaa keskittyminen läsnäoloon liikkeessä ja nyt hetkessä. Jo useassa tekemässäni esityksessä esiintyjäntyöllisten praktiikoiden pohjalla on ollut luopuminen representaatioihin tukeutuvasta ajattelusta. Tällöin huomio saa kulkea ruumiilliseen tietoon, liikkeen omaan potentiaaliin, aistillisuuteen ja teoksen mahdollisuuksiin vaikuttaa affektiivisesti. Näissä teoksissa en ole ollut jonkin ulkoisen valmiin idean tai harjoitellun roolin esittäjä, vaan esiintyminen on ollut jonkun jo minussa olevan piirteen esiin tuomista. Esiintyjäntyöni on tuonut esiin ruumiillisuuden sävyjä ja piirteitä tai esitystapahtumaan sisällytettyjen toimijoiden vuorovaikutuksia. Miten paljon sillä on väliä, että olen ihminen?

Muut eläimet omaavat paljon taitoja ja ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia perinteistenkin esitysten tekijöille (Cull 2015, 21). Uskallan väittää, että jotkut eläimet ovat mitä todennäköisimmin itseäni paljon taitavampia tietyissä esiintyjäntyöllisissä taidoissa. Tällaisia taitoja voisi olla esimerkiksi valmius kiinnittyä ja olla läsnä esitysympäristölle. Tilalliseen läsnäoloon on moni muu laji harjaantunut arkisessa elämässään meitä länsimaalaisessa ihmiskulttuurissa eläneitä eläimiä paremmin. Muita kykyjä voisi olla niin sanottu omana itsenään näyttämöllä oleminen ja valppaus muutoksille esitystilanteessa.

LAJIENVÄLISET ESITYKSET

Esitysteoreetikko Una Chaudhurin ajatuksia mukaillen Cull painottaa esityksen mahdollisuuksia ulottua lajienväliseen maastoon. Jos sanoilla puhuttu kieli tosiaan luo rajaa ihmisten ja muiden eläinten väliseen ymmärrykseen, voi ruumiilliseen kommunikaatioon pohjautuva esitys tarjota syvempää ja kirkkaampaa ymmärrystä eläimyydestä, jonka jaamme muiden eläinten kanssa. (Cull 2015, 20–21.) Esitystä tehdessä on mahdollista antaa aikaa ja kiinnittää huomioita myös monimutkaisempiin kommunikaatiotapoihin, ihmetellä ja olla hämillään. Luova prosessi mahdollistaa työtavat, jossa tiedon subjekti voi olla myös muunlajinen eläin. Kommunikaation ja yhteistyön tavat voivat mukautua huomioimaan kaikkien lajien tarpeet.

Ajattelen, että muunlajisen läsnäolo ja lajienvälinen yhteistyö voi tehdä hyvää myös luovuudelle. Taide ja esitys ovat jatkuvasti itseään ja omia rajojaan kysyviä työmuotoja. Uteliaisuus toisenlajista elämää kohtaan onkin reitti kohti jotain vielä tuntematonta ja uutta. Muiden eläinten ottaminen mukaan esitysten tematiikkoihin ja taiteellisiin prosesseihin voi hyvällä tavalla ravistella esityksen tekemisen käytänteitä.

Lajienvälinen yhteistyö voi toki olla myös haastavaa. Toisenlajisen kokemuksia, ajatuksia ja motiiveja voi olla vaikea ymmärtää. Ja on hyvin mahdollista, että työ- ja kommunikaation tavat tulee miettiä ihan uudelleen projektissa, sillä ihmisten kesken kehitetyt metodit eivät välttämättä taivu lajienväliseen työhön. Esitys on kuitenkin hieno paikka olla vähän hämillään ja avoimena muodonmuutoksille ja merkityksille, joita lajienvälisyys tuo. Uppoutumalla jaettuun ruumiillisuuteen ja kokemuksellisuuteen taiteelliset prosessit voivat kuljettaa meidät erilajisten tietoisuuksien ja elämismaailmoiden äärelle.

Muilta eläimiltä ei myöskään tarvitse olettaa tai pyytää samankaltaista työroolia kuin ihmistaiteilijoilta. Teen tällä hetkellä Lajienvälisiä kohtaamisia -videoteosta kuvataiteilija Outimaija Hakalan kanssa. Teoksessa kohtaamme erilajisia helsinkiläisiä eläimiä. Kohtaamamme joutsenet, kanadanhanhet, valkoposkihanhet, supikoira, oravat, lokit ja muut eläimet vaikuttavat tekemisillään suoraan teoksemme sisältöön, vaikka heillä ei todennäköisesti ollut kuvaamishetkellä sen suurempaa motiivia tehdä taideteosta. Valitusta työtavasta huolimatta väittäisin, että kuvaamamme eläinyksilöt voidaan nähdä videoteoksen esiintyjinä yhtä lailla kuin minut ja Hakalan.

Lajienvälisten esitysten tekemistä estääkin ainoastaan jämähtäminen ihmiskeskeisyyteen sekä liika kiinnostus vain itsestämme, mikä on toki taidetta laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Muiden lajien ulossulkeminen esityksistä sekä eläinten kielellisyyden kieltäminen ovat tapoja ylläpitää ihmiskeskeisten narratiivien ylivaltaa. Taiteessa on kuitenkin radikaalia uutta luovaa voimaa. Muiden lajien ottaminen mukaan esittävään taiteeseen luo mahdollisuuden kuvitella lajienvälistä tulevaisuutta, jossa muiden eläinten arvo on tunnistettu. Laura Cull kirjoittaa, että työskentely muunlajisten eläinten kanssa mahdollistaa meidän omien eläimelliseksi miellettyjen piirteiden vaalimisen sekä kitkee pois ajattelua, että muiden lajien erilaisuus on jotain vähempiarvoisempaa (Cull 2015, 35).

VASTUUSTA

En kuitenkaan kehota kaikkia esittävän taiteen tekijöitä täyttämään tulevia teoksiaan eläimillä. Muunlajisten kanssa työskentely vaatii vastuun kantamista niiden hyvinvoinnista koko taiteellisen prosessin ajan, myös varsinaisen työn ulkopuolella. Harjoitus- ja esitystilojen valinnoissa tulee huomioida niiden sopivuus muunlajisille. Eläimille tulee taata tietyt hyvään työkulttuuriin kuluvat asiat, kuten toimijuus työryhmässä, riittävät tauot ja mahdollisuus suostumuksen ilmaisuun. Ensisijaisen tärkeänä pidän sitä, etteivät eläimet kuole taideteosten takia.

Muunlajisiten eläinten asioita ja eläinsuhdettamme voi käsitellä taiteessa myös monella tapaa kiinnostavalla tavalla ilman, että ottaa oikeita eläimiä näyttämölle. Tästä esimerkkinä Pipsa Longan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä Toinen luonto, jossa muunlajiset eläimet tulivat lavalle moninaisten representaatioiden kautta. Esitys puhutteli katsojansa eläinsuhdetta ja vei huomion muunlajisiin, vaikka ainoat elävät eläimet lavalla olivatkin ihmisiä.

Jos valmiudet vastuulliseen työhön löytyvät, voi elävien eläinten ottaminen mukaan työprosesseihin kuitenkin avata rikkaan toimintamaaston ja olla mielekästä kaikille osapuolille. Eva Meijerin mukaan muita eläimiä tulee kuunnella, kun kieltä tutkitaan ja määritellään uudelleen (Meijer 2019, 239). Jos ihmiset vain keskenään pohtisivat sitä, mitä kaikkea eläinten kielellisyyteen sisältyy, jäisi tutkimuksesta varmasti pois paljon olennaista. Sama pätee esityksiin. Jotta esitys laajenisi käsittelemään myös muita eläintodellisuuksia, tulee meidän yhdessä muunlajisten eläinten kanssa tutkia ja venyttää esityksen rajoja.

Matilda Aaltonen

Kuvat: Mia Jalerva ja Joonatan Aaltonen

Lähteet:

Cull, Laura. 2015. ”From Homo Performans to Interspecies Collaboration – Expanding the Consept of Performance to include Animals” kirjassa Performing Animality – Animal in Performance Practices. Palgrave Macmillan. England.

Lantto, Katariina. 2019. Omana itsenä näyttämällä. Rooli päällä vai ei. Opinnäytetyö, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki.

Meijer, Eva. 2019. When Animals Speak – Toward an Interspecies Democracy. New York University Press. New York.

de Waal, Frans. 2016. Olemmeko riittävän älykkäitä tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? Suom. Juha Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Taideteokset:

Lajienvälisiä kohtaamisia. Matilda Aaltonen ja Outimaija Hakala. Videoteos valmistuu syksyllä 2021.

Toinen luonto. Teksti Pipsa Lonka. Ohjaus Anni Klein. Näyttämöllä Maria Ahlroth, Jessica Raita, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti. Lavastus- ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas. Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo. Valosuunnittelu & video Jani-Matti Salo & Mark Niskanen. Dramaturgi E.L. Karhu. Esitys 21.3.2019 Viirus, Helsingissä.

Kettu katsoo takaisin – eläinrepresentaatioista

Matilda Aaltosen ja äänisuunnittelija Markus Tapion yhteistyönä tehty audioessee Kettu katsoo takaisin – Eläinrepresentaatioista julkaistiin 30.5.2021 Ylellä Radiogallerian tuotannossa. Sanojen, kuvien ja kertomusten voimaa käsittelevässä ääniteoksessa Salla Tuomivaaran sekä Liisa Kasken ajatukset yhdistyvät orgaanisen ja synteettisen rajapinnassa kehkeytyvään äänelliseen maisemaan, joka kutsuu tuntemaan ja viipyilemään.

Teoksen äänimateriaali rakentuu erilaisista kuulokuvista, eliöiden kuhinasta ja aamuöisistä lintuparvitsa, ja leikittelee äänellisillä representaatioilla. Sähköinen ja synteettinen ääni yhdistyy saumattomasti kenttä-äänityksiin. Asiapuheen rinnalle muotoutuu auditiivinen maisema, jossa kuvitellaan lajien kirjoa ja uusia ympäristöjä. Teos on informatiivinen, mutta lisäksi toivomme sen olevan kuuntelijalleen paikka rauhoittua ja käsitellä ajatuksiaan sekä kokemuksiaan. Fragmentaarinen ja hengittävä teosrakenne on luotu tukemaan tätä.

Käsittelemällä eläinrepresentaatioiden merkityksiä Kettu katsoo takaisin – eläinrepresentaatioista sukeltaa Voiko-hankkeen tutkimuskysymysten ytimeen. Se tuo esiin eläintentarinoiden haasteita ja ehdottaa suuntaviivoja muita lajeja kunnioittaviin kertomuksiin.

Teos kuultavissa Yle Areenassa tästä linkistä.

Lajienvälisiä kohtaamisia – luonnos 1, Aino ja pikkuiset

MUU Helsinki nykytaidekeskuksessa 14.5.2021 toteutettu online-performanssi Lajienvälisiä kohtaamisia – luonnos 1, Aino ja pikkuiset oli katkelma Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan tekeillä olevasta videoteoksesta, joka esitetään syksyllä 2021 Todellisuuden tutkimuskeskuksen off-ohjelmistossa. Ihmisten ja muunlajisten eläinten suhdetta ja kohtaamisia käsittelevässä videoteoksessa etsitään tapoja kertoa eläimiä niin, että he saavat määrittää tilanteiden kulun, ovat vahvoja toimijoita ja tulevat nähdyksi yksilöinä.

Aino ja pikkuiset ovat Töölönlahdella asuva joutsenperhe. Aino-äiti jäi poikueensa kanssa yksin, kun haavoittunut Alvar-isä jouduttiin viemään Korkeasaaren villieläinsairaalaan, missä se päädyttiin lopettamaan. Lahden pohjoispuolella elävä toinen joutsenpariskunta osoittautui pian vaaralliseksi Ainolle ja pikkuisille, jotka reviiritietoinen koiras pyrki hukuttamaan. Joukko ihmisiä päätti auttaa Ainoa ja alkoi pitää vahtivuoroja soutaen, sillä hyökkäävä koiras arasti ja vältteli Ainolle tuttua venettä.

Helsingin sanomien kirjoituksessa vahtivuoron pitäjä kertoo joutsenkoiraan hyökkäysten Ainoa ja poikasia kohtaan olevan luonnollisia, mutta samalla Alvarin kuoleman jälkeen suojattomaksi jääneen joutsenperheen hukkuminen olisi julma kohtalo. Vahtijat tiesivät puuttuvansa luonnon kiertokulkuun, mutta koska ihminen jo puuttui joutsenten elämään lopettamalla Alvarin, heistä tuntui vastuulliselta auttaa Ainoa poikasineen selviämään. 

Osallistuimme loppukesästä soutuvuoroihin ja olimme mukana, kunnes poikaset oppivat lentämään. Keräsimme samalla materiaalia teostamme varten ja tutustuimme joutseniin.

Performanssin kautta pääsimme kokeilemaan eläinyksilöiden kertomista yhdistellen videokuvaa, puhetta ja musiikkia. Valmiissa videoteoksessa Lajienvälisiä kohtaamisia esiintyy joutsenten lisäksi useita muita tapaamiamme helsinkiläisiä eläimiä.

Taltiointi performanssista:

Lähteet ja lisätietoa Ainosta ja Alvarista:
https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006563393.html

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002913805.html

Todellisuuden tutkimuskeskuksen off-ohjelmisto:

https://todellisuus.fi/off-ohjelmisto/

Olevaisia

Hän, Raakku (2021) patinoitu kipsivalos.

Olevaiset ovat kipsivalosten ja mustepiirrosten keinoin tehtyjä kuvia kivi- kasvi- ja eläinkunnan olennoista, jotka ovat huhtikuussa esillä Kouvolan Poikilo-museossa sijaitsevassa Kouta-galleriassa. Olevaisten rinnalla museossa on laajempi Ilmiöitä ja Olioita näyttely, jossa on Timo Heinon, Jaakko Tornbergin ja Timo P. Vartiaisen teoksia. Koen näistä erityisesti Timo Heinon veistokset läheiseksi omalletaiteelliselle työskentelylleni. Heino on minulle itse asiassaesikuva, jonka kekseliästämateriaalinkäyttöäja veistosten estetiikkaa olen ihaillut jo opiskeluaikanani. Hän kysyi taiteellista tutkimusta edustavassa väitöskirjassaan Aineen olemuksesta materian muuntumiin (2016), voisimmeko luoda uudenlaista aineellista symboliikkaa tiedostamalla jatkuvan ainesten vaihdannan materiaalisen maailman prosesseissa? Eri kategorioista peräisin olevien materiaalien sekoittumisen myöntäminen erottamattomaksi osaksi maailmassa-olemista voi Heinon mukaanviitoittaa tietä eteenpäin sellaisista vastakkainasetteluista, jotka ovat tehneet länsimaisen ihmisen suhteista aineelliseen maailmaan kompleksisen. Heino ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki aineelliset sekoitukset tulisi hyväksyä, tai että sekoittuminen olisi aina myönteinen ilmiö. Hän mainitsee esimerkkinä geenimuuntelun ennakoimattomuuden mukana tulevat potentiaalisesti tuhoisat seuraukset: emme voi varmasti tietää, mitä tapahtuu, jossa arktiselta kalalajilta siirretään jäätymisen estäviä ominaisuuksia sisältäviä geenejä tomaattiin, jotta se kestäisi kylmää paremmin. Suhteeni uusmaterialistiseen estetiikkaan ja siihen liittyviin eettisiin haasteisiin on hyvin pitkälti jaettua Heinon ajattelun kanssa. Olen ilahtunut teostemme rinnakkaiselosta Poikilo-museon ja Kouta-gallerian tiloissa, joissa Koronan aikana valitettavasti on ollut kovin hiljaista.

Red List of European Trees (2020) mustepiirros ja lasi, yksityiskohta.

Omat olevaiseni rakentuvat kuitenkin perinteisten kuvataiteen tekniikoiden ja materiaalien ympärille uusmaterialismin sijaan. Eläimiä, kasveja ja kiviä esittävien kuvien teon ensisijainen lähtökohta on ollut yksilöyden kysymyksissä, jotka eivät ulotu noihin kaikkiin kolmeen olentoryhmään. Kaikki olevainen koostuu maailmassa hajallaan olevista taitoisiinsa liittyneistä hiukkasista. Aine kiertää ja ottaa muotonsa erilaisissa olennoissa ja kappaleissa, joita tarkastelen teoksissani pohtien miksi tietyt olomuodot on arvotettava merkitsevämmiksi kuin toiset. Toivon että kalliot pysyvät tukevana kamarana monimuotoiselle elämälle, eivätkä uhanalaiset puut, kasvit ja eläimet katoa sen pinnalta. Kaikkea elämää ja olemassaoloa tulee vaalia, mutta etenkin tuntoisia ja mielellisiä eläimiä meidän tulisi kohdella myötätuntoisesti, niiden erityisyyttä kunnioittaen.

Snejka (2021) mustepiirros.

Olen viime aikoina ajatellut paljon pieniä olentoja, heitä, jotka helposti sivuutetaan huomaamattomina ja vähäpätöisinä. Pienimmilläkin eläimillä on kuitenkin paikkansa luonnon monimuotoisessa kudelmassa, oma olemassaolonsa ja elämänsä, joka on yhtä tärkeää kuin suurempien, äänekkäämpien ja voimakkaampien olentojen. Opin hiljan Anni Kytömäen pitämältä, hänen Margarita-kirjaansa (2020) ja sen jokihelmisimpukoita sivuavalta luennolta, että tutkimuslaitoksenaltaassa elävät jokihelmisimpukat, eli raakut, oppivat tunnistamaan hoitajansa. Raakut eivät välitä, jos tämä tuttu henkilö laittaa kätensä veteen, mutta vieraan tehdessä saman ne sulkeutuvat kuoreensa, suojautuvat mahdolliselta uhalta. Hekin haluavat selviytyä, olla ja elää rauhassa. Veistin Raakun ja piirsin hänelle sukulaisia. He ovat kaikki sitkeitä kirkkaiden ja virtaavien vesien pohjalla eläviä suurikokoisia nilviäisiä, jotka ovat tällä hetkellä erittäin uhanalaisia. He voivat elää jopa 200-vuotiaaksi, on siis toivoa, että osa tällä hetkellä tutkimuslaitoksella elävistä simpukoistakin ehtii tulevaisuudessa paluumuuttaa luonnonvesiin, jos me ihmiset piakkoin autamme niiden asuinsijat elinkelpoiseen kuntoon tuhoamisen sijaan.

Taiteellisen tutkimuksensa tuloksena Timo Heino ajattelee minuuden muodostuvan ja muokkautuvan erilaisten vuorovaikutusssuhteiden ja ainestenvaihdunnan verkostossa, minkä vuoksi ei ole mielekästä rajata tai eristää yhtä muusta maailmasta, vaan keskittyä sen sijaan eri aineksista muodostuviin välimatkoihin ja niidenkudelmaan. Hän päättää väitöskirjansa lauseeseen ”Tässä maailmassa-olemisessa ja maailman kokemisessa elämme osana meidät ympäröivää ja läpäisevää arvoituksellista todellisuutta, jota kutsumme aineellisuudeksi”. Se voisi kuvata hyvin myös taiteellista työskentelyäni ja ihmettelyäni maailman olevaisten parissa. Yhdistän kuitenkin ajatuksen minuudesta voimakkaastiyksilöön, tunteviin ja mielellisiin eläimiin, jotka asetan osaksi tuota materiaalista kudelmaa korostaen heidän merkitystään aktiivisina toimijoina ja henkilöinä, joiden elämää tulee kunnioittaa.

Outimaija Hakala

Outimaija Hakala: Olevaisia

Kouta-galleria 30.3.–25.4.2021

Kouvola-talo/ Varuskuntakatu 11, 45100 Kouvola 

ti–pe klo 11–18, la–su 12–17, ma suljettu

Poikilo-museon lippu 11/8 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.

Asubjekti/ Kiven kuva (2021) patinoitu kipsivalos.


	

Toinen luonto, käsiohjelmateksti

Katson ulos ikkunasta ja kanahaukka istuu puunoksalla.

En heti käsitä, mikä se on, koska näky on niin yllättävä. Katson ja katson, haukka istuu ja kääntelee päätään. Pelkään sen lähtevän, sydän sykähtelee yllätyksen ja ihmetyksen ilosta. Minuutit kuluvat, mitään ei tapahdu. Haukka on ja tarkkailee. Joskus se pörhistää sulkiaan. Yritän jaksaa olla ja käsittää, että se todella istuu tuolla, elää omaa vastaansanomatonta elämäänsä.

Muistan Aram Saroyanin runon. Etsin kirjan käsiini ja luen sen.

lintu

lintu

lintu

Runo on täynnä ihmetystä. Linnun ihmeellisyys sykähtää tietoisuuteen yhä uudelleen ja uudelleen. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa sellainen olento kuin lintu? Ihmetystä seuraa kiitollisuus ja onnellisuus siitä, että he elävät vierellämme.

Saroyanin runo tiivistää sen, miten kielellä voisi lähestyä toisen eläimen olemassaolon käsittämistä. Lintu on runossa vain lintu. Lintu ei ole nimetty, ei otettu haltuun, ei luetteloitu. Lintu jää vapaaksi. Lintu on tietty lintu, yksilö, mutta jos lukutapaa hieman siirtää, luo runo myös pienen parven lintuja. Parven jokaisen lintuus on samankaltainen, mutta omansa.

Runo havaduttaa tottumuksen voimasta. Lintu näyttäytyy äkkiä outona ja arvoituksellisena. Muistikuvat tungeksivat ja jokainen ajatus linnusta on yhtä paljon lintu kuin toinenkin. Sanan ääret laajenevat. Runo on puhtaasti kieltä. Se käyttää kielen pelastavaa voimaa, tukee elämää sanomalla sen, todentamalla eläjän. Se suuntaa huomion kielen voimaan ja kykyyn luoda potentiaalisuutta. Lintu on.

Mitä on lintu? Mitä on, kun on lintu? Äkkiä kielestä valahtaa pois voima, kieli on myös kyvytön, puutteellinen. Kyvytön tavoittamaan linnusta mitään muuta kuin ääriviivat, ehdotuksen yleiseksi merkiksi sille valtavalle kirjolle yksilöitä, mahdollisuuksia ja kokemuksia, joihin emme kielellä voi yltää. Kielen alla on koko kielettömyyden avaruus, jonka kaiun me tunnemme. Siellä on linnun käsittämättömyys, kaikki se mikä on olemassa, mutta joka ei sijaitse kielessä. Siellä on kuolevaisuus, haavoittuvaisuus, elämän tieto. Voimattomuudessa piilevä voima. Tämän äärellä voin rauhoittua. Tunnustella ja tunnustaa rajallisuutta.

Saroyanin runo pysyttelee kunnioittavan välimatkan päässä, jättää tilaa, antaa olemassaolon ilmetä pyytämättä tai kesyttämättä sitä. Se on villi, vapaa, rauhallinen. Mitään ei tapahdu, kaikki on liikkeessä.

On kulunut jo kolme tuntia. Kanahaukka on yhä paikoillaan. Minä lähden tästä sitä ennen, ehdin ajatella, kun se lehahtaa alas lahdelle ja on poissa. 

Pipsa Lonka, 6.2.2018

(Kuva: Shinta Kikuchi. Saroyanin runon suomennos: Kristian Blomberg ja Harry Salmenniemi.)

Voiko eläintä kertoa? – Miksi kerromme eläimet ensisijaisesti erojemme kautta ja miten se vaikuttaa ajatuksiimme eläimistä

Kysymme tutkimushankkeessamme voiko eläintä kertoa. Vastaus vaatii sen pohtimista, mitä tarkoittaa kertominen ja mitä tarkoittaa eläin. Tässä tekstissä pureudun eläimen käsitteeseen ja erityisesti ihmisen ja eläimen välisen eronteon merkitykseen eläinten kertomisessa.

Eläin tarkoittaa kielenkäytössämme ensisijaisesti muita eläimiä kuin ihmistä. Näin siitä huolimatta, että tiedämme ihmisen olevan osa eläinkuntaa. Eläimellä, eläimyydellä ja eläimellisyydellä voidaan tarkoittaa silti myös eläintä ihmisessä, ihmisen ”eläin-puolta” erotuksena ominaisuuksista, joita on pidetty yksinomaan ihmiselle kuuluvina. Ominaisuus kerrallaan muista lajeista on kuitenkin paljastunut samoja piirteitä ja kykyjä kuin ihmisestä. Jaamme enemmän kuin olemme aiemmin myöntäneet.

Keskittymisemme ihmisen ja (muiden) eläinten välisiin eroihin on vaikuttanut siihen, miten olemme kertoneet muita eläimiä, millaisiksi ne ja niiden keskeiset piirteet olettaneet. Erojen ja erilaisuuden asettaminen keskeiselle sijalle on vaikuttanut myös ihmiskäsitykseemme. Ihmisyys on määritelty siten, että eläimellisinä pidetyt piirteet on suljettu ihmisyyden tai ainakin tavoitellun ihmisyyden ulkopuolelle.

Ihmisyys on asetettu ylemmälle tasolle kuin muu eläinkunta ja toisaalta muiden eläinten kykyjen mittariksi. Samalla olemme sulkeneet ajatuksistamme sen, että toiset eläimet voisivat yltää ”yläpuolellemme”, olla jossain asiassa ”enemmän” kuin me. Jos myönnämme, että eläin on kyvykäs, kyky oletetaan kuitenkin moraalisesti merkityksettömäksi. Ihmisarvo nojaa käsitykseen moraalisesti merkityksellisemmästä laadustamme (muihin) eläimiin nähden.

Ihmisyys ei-eläimyytenä

Ihminen–eläin -eronteko on keskeinen dikotominen kulttuurinen erottelu, joka on sukua luonnon ja kulttuurin ja esimerkiksi tunteen ja järjen tai mielellisen ja ruumiillisen vastakkainasetteluille. Se toimii samaan tapaan kuin mies–nainen -eronteko. Mieheys on rakennettu erontekona naiseen ja mies on toiminut kulttuurisena ihmisyyden normina. Mies on monessa kielessä myös ihmistä tarkoittava sana. Mies on ei-nainen. Ihmisyys ja ihmisen identiteetti tuotetaan eläimen kautta – omassa kulttuurissamme nimenomaan negaation kautta. Ihminen on ei-eläin. Eläin puolestaan ei-ihminen, ei-inhimillinen. Ihminen on sitä mitä eläin ei ole, mies sitä mitä nainen ei ole. Mies-ihminen kerrotaan erona sekä naisesta että eläimestä.

Nämä erottelut kantavat mukanaan paljon enemmän merkityksiä kuin pelkät fyysiset erot. Kyse ei ole vain erottelusta, vaan hierarkiasta. Ensimmäinen on normi, toinen alempi ja vähemmän arvostettu. Tämä toiseuttaminen on keskeinen identiteetti-kategorioiden tuottaja. Identiteettimme ihmisinä on rakennettu kaikkien muiden eläinten alemmuudelle meihin nähden.

Ihmiskeskeinen maailmankuva ei ole kuitenkaan universaali ja ajallisesti muuttumaton, vaikka näkökulmamme maailmaan onkin väistämättä ihmislähtöinen ja oman lajimme ensisijaistava. Niin keräilijä-metsästäjäkulttuurit, paimentolaiskulttuurit kuin muun muassa Itä-Aasian perinteiset uskomusjärjestelmät tarjoavat esimerkkejä maailmankuvista, joissa ihminen asettuu yhdeksi lajiksi muiden joukkoon ja muut lajit omaavat moraalista merkitystä, kuten ihminenkin.

Ketkä ovat eläimiä – eläimet ja eläinkunta

Eläinkunta on ihmisen luoma taksonominen kategoria, joka jakaantuu lukemattomiin erilaisiin lajeihin – tämän hetkisen arvion mukaan noin 7 miljoonaan, mutta arviot vaihtelevat paljon, sillä tunnemme lajeista vasta pienen osan. Myös lajin raja on häilyvä (esim. Tuovila 2020). Laji on ihmiskielen käsite, jolle on olemassa useita erilaisia määritelmiä. Eläinkunnasta on löydettävissä erilaisia populaatioita, joita pitää toisistaan erillään se, etteivät ne kykene lisääntymään keskenään, mutta tämä ei yksinään riitä lajin määrittelyyn.

Myös eläinkunnan rajat ovat huokoiset, itse määrittelemämme ja jatkuvasti elävät. On eliöitä, joiden ”oikeaa luokkaa” meidän on hyviä vaikea päättää. Luonto ei kerro, mitä keksimäämme eläinkunnan kategoriaan pitäisi sijoittaa ja mitä ei, eivätkä uudet eliöt muotoudu ihmisen laatimien kategoriarajojen mukaisina. Ennen kaikkea eläimen kategorian ongelmallisuus liittyy kuitenkin siihen, että se niputtaa yhden käsitteen ja kohtelun piiriin loputtoman suuren elämän kirjon – ja asettaa sen dikotomiseksi vastinpariksi yksittäiselle lajille, ihmiselle.

Kun puhumme eläimistä, me ihmiset ajattelemme ensisijaisesti kaltaisiamme, eli selkäjänteisiä ja erityisesti selkärankaisia. Eläinkunnan pääjaksoista muistuvat mieleemme usein myös nilviäiset ja niveljalkaiset, eli esimerkiksi hyönteiset. Mutta tässä on vasta kolme eläinkunnan pääjaksoa. Eläinkuvastamme unohtuvat lähes aina esimerkiksi kampaleukamadot, esiselkäjänteiset, sukaspintaiset, limamadot ja madonharvasoluiset. Eläinkunnan pääjaksolle Cephalorhynchalle ei ole edes suomenkielistä nimeä. Sienieläimillä, joihin kuuluu noin 5000 lajia, ei ole kudoksia, verenkiertoa, aisteja tai hermostoa.  

Monet eläinkunnan pääjaksot koostuvat mikroskooppisen pienistä eläimistä ja eläimistä, jotka tunnemme loisina, siis jonain mahdollisuuksien mukaan tuhottavana. Emme käytännössä sovella esimerkiksi eläinsuojelulakia tällaisiin olentoihin. Monissa maissa eläinsuojelulaki koskee (lähinnä) vain nisäkkäitä, ei siis suinkaan edes kaikkia selkäjänteisiä. Määritämme tuntoisille olennoille kuuluvaa kohtelua sillä perusteella, että ne ovat ”eläimiä”. Useimmat meistä eivät kuitenkaan edes tiedä, mitä eläinkunta oikeastaan pitää sisällään eivätkä ainakaan osaa perustella, miksi orangin ja erilaisten kampaleukamatojen kohtelun pitäisi olla olennaisesti samanlaista. Käytännössä eläin merkitseekin ensisijaisesti ihmistä alempaa, moraalisesti merkityksetöntä elävää olentoa – mitä hyvänsä elävää olentoa, joka ei ole (täysin) ihminen. Tämän vuoksi myös ihmisen eläimellistäminen mahdollistaa hänen hyväksikäyttönsä tai vahingoittamisensa. Eläimeksi nimeäminen tarkoittaa lupaa ”kohdella kuin eläintä”. Paljon vaikeampi kysymys on, miksi eläimiksi luettuja saisi kohdella ”kuin eläintä”.

Eläimen käsitteen ongelmiin kuuluu siis epämääräisyyden ohella sen typistävyys ja hierarkkinen ja dualistinen rooli ihmisen vastakohtana ja ihmistä alempana olemisen tasona. Eläimen asema ihmisen toisena on äärimmäisen vahva siitä huolimatta, että tieteellisen, biologisen käsityksen mukaisesti tiedämme ihmisen olevan eläin. Etenkin länsimaisessa ajatteluperinteessä ihmisen luonnosta erilliseksi ja ei-eläimeksi kertomisella on ollut todella merkittävä rooli. Ihmisen eläimistä erottavan tekijän etsimistä on nimitetty jopa länsimaisen filosofian kestävimmäksi pyrkimykseksi.

Ihminen–eläin -eronteon keskeiset merkitykset

Miksi ihmisen ja (muiden) eläinten erottaminen toisistaan on sitten koettu tärkeäksi? Miksi emme ole sen sijaan painottaneet esimerkiksi kykyjemme yhtäläisyyksiä muiden lajien vastaaviin?  Ihmisen laadullisella erottamisella kaikista (muista) eläimistä voidaan nähdä ainakin neljä keskeistä merkitystä:

  • Ihmisen identiteetin määrittäminen.
  • Ihmisten suojeleminen hyväksikäytöltä.
  • Sosiaalinen kontrolli.
  • Eläinten hyväksikäytön mahdollistaminen.

Edellä käsittelin sitä, miten eroa eläimiin käytetään ihmisen identiteetin määrittämiseen. Ihmisen minäkuva ihmisenä rakentuu erona toiseen, alempaan, eläimeen, kuten mieheys erona naiseen. Minä ihminen olen sitä, mitä sinä – eläin – et ole. Ihminen on sitä, mitä eläimeltä puuttuu. Miehen ja naisen välistä eroa ja etenkin sen hierarkkisuutta on kuitenkin purettu jo pitkälle. Naisiin ja miehiin kytketyt ominaisuudet ovat muuttuneet ja niin sukupuolijaon dikotomisuus kuin sen hierarkkisuus on vakavasti kyseenalaistettu.

Toisaalta ihminen–eläin -eron purkamisen pelätään johtavan eläimellistävään ja julmaan ihmiskuvaan, yleisiä ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia edeltävään aikaan. Ihmisoikeuksien määrittelyä on pidetty osana toisen maailmansodan jälkeistä pyrkimystä estää holokaustin kaltaiset hirmuteot jatkossa. Ihminen–eläin -erottelulla on suojeltu ihmisiä hyväksikäytöltä, määritelty ihmisen erityisarvo ja rajattu moraalisen osallisuuden piiri. Kaikki ihmiset ovat moraalisesti merkittäviä, mutta kukaan muu ei. Ihmisoikeudet on määritelty, jotta yhdenkään ihmisen oikeuksia ei voitaisi kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, onko ihmisoikeuksien määrittely nykyisellä tavalla ollut tehokkain mahdollinen keino estää ihmisiin kohdistuvaa julmuutta ja voisiko erilainen suhtautuminen kaikkiin tunteviin eläviin olentoihin viedä meitä jopa lähemmäs myös ihmisoikeuksien toteutumista.

Ihminen–eläin -ero toimii sosiaalisen kontrollin välineenä. Eläimellisyyden ja eläimen kautta määritetään toivottavaa, sopivaa ja ”sivistynyttä” ihmisyyttä. Ihmisen on yhteisössä menestyäkseen erotettava käytöksellään itsensä eläimestä, kartettava eläimelliseksi nimettyä käytöstä.

Neljäs hyvin keskeinen ihminen–eläin -eron ylläpitoa vaativa tekijä on eläinten hyväksikäyttö. Vain laadullinen ja selkeä ero eläimiin mahdollistaa niiden laajan taloudellisen hyväksikäytön. Mikäli ihminen–eläin -erottelu horjuu, meidän on harkittava eläinten hyväksikäytön oikeutus tapaus tapaukselta uudelleen. Tähän suuntaan onkin jossain määrin kuljettu eläimiä koskevan tieteellisen ymmärryksen lisääntymisen ja eettisen pohdinnan kasvun myötä. Eläinten itseisarvosta ja oikeuksista puhuminen kohtaa kuitenkin edelleen voimakasta vastustusta – myös sen mittavien taloudellisten vaikutusten vuoksi.

Nämä kaikki neljä ihmisen ja eläimen erottelua ylläpitävää tekijää myös epäsuorasti ylläpitävät ihmisten välisiä hierarkioita, vaikka eron esitetään usein toimivan juuri päinvastoin – ihmisten välistä tasa-arvoa parantaen. Koska eläin määritetään alemmaksi ja alempiarvoiseksi ja toisaalta tietyt ihmisillekin kuuluvat piirteet eläimellisemmiksi kuin toiset, ”täysi ihmisyys” näyttää tämän myötä kuuluvan tietyille ihmisille enemmän kuin toisille. Tietyiltä ihmisryhmiltä puuttuu ominaisuuksia, jotka toistuvasti esitetään ihmisen erityisaseman takaajana: puhekyky, pystyasento, älykkyys, itsehillintä ja niin edelleen.

Näiden toiseuttavien tekijöiden yhteen kietoutumisen vuoksi eläinkäsityksemme kritiikkiin onkin yhtynyt yhä enemmän myös vammais-, nais- ja esimerkiksi postkolonialistisen liikkeen toimijoita ja teoreetikkoja. Eläimellistäminen ja oikeus eläimen tai ”eläimellisemmän” hyväksikäyttöön ja/tai syrjintään ovat ilmiöitä, jotka ovat olennainen osa intersektionaalista analyysiä.

Uudenlainen tapa katsoa ja kertoa eläimiä

Millaisilta eläimet näyttävät, jos kieltäydymme ajattelemasta niitä ”vain” eläiminä? Entä miltä oma eläimyytemme tuntuu, jos emme ajattele eläintä alempana olemisen muotona kuin ihmisyyttä? Osaammeko katsoa ihmistä ilman oletusta hänen olemuksensa ylemmyydestä? Vai onko kaikenlaisten tuntevien elävien olentojen arvostaminen vaarallista – miten käy, jos ihmisen erityisasemaa muita arvokkaampana horjutetaan?

Eläimen ja ihmisen rajan ohella yhtä olennaista on kyseenalaistaa inhimilliseksi ja eläimelliseksi määritettyä. Onko ihmisessä oikeastaan muuta kuin eläimyyttä? Eivätkö kaikki eläimet, myös ihminen, ole eläimyyden erilaisia muotoja? Eläimyys on myös meidän kulttuuriolentouttamme. Eläinkunta sisältää myös ihmisyyden. Inhimilliseksi luetun käytöksen alkuperä löytyy samasta eläinolemuksestamme ja sen kyvystä sosiaaliseen, yhteistyövetoiseen toimintaan, kuin niin kutsutut eläimellisetkin piirteemme.

Tutuimmat käsitteet usein myös kahlitsevat ajattelua. Eläin-käsitteeseen väistämättä liittyvää väkivaltaa analysoinut Derrida (2019) päätyi ehdottamaan, että meidän olisi yritettävä päästä eroon koko eläimen käsitteestä. Miten kertoisimme eläimiä, jos meillä ei olisi eläimen käsitettä, vain me kaikki erilaiset lajit, populaatiot ja yksilöt? Näkisimmekö eläimet – ja itsemme niiden joukossa – toisin?

Salla Tuomivaara

Lähteet

Derrida, Jacques (2019) Eläin, joka siis olen. Tutkijaliitto, Helsinki. Originally published in French 2006 (L’Animal que donc je suis).

Tuovila, Hanna (2020) Miten laji määritellään? Natura 2/20. Artikkeli pohjautuu kirjoittajan väitöskirjaan Sticky business: diversity and evolution of Mycocaliciales (Ascomycota) on plant exudate.

Tunteet ja rajat

Kaikkialla, kaiken aikaa, ihmiset selvästi rakastavat eläimiä. Tuntematon mies kuulee ensimmäisen sepelkyyhkyn huhuilun ja haluaa kertoa, että se tekee hänetkin iloiseksi. Aikuiset ja lapset riemastuvat kun näkevät leppäkerttuja, sisiliskon tai sammakoita. Helliä ankkavideoita joka päivä postaava Twitter-tili on heistä aivan paras. Ruohikolla juokseva pienet porsaat ovat suloisimpia ja kissat ja koirat ovat mahtavia, good boi, hey fren, kuvien päällä lukee; koomikko Ricky Gervais on tikahtua siitä mielihyvän runsaudesta, minkä jokaisen uuden koiran näkeminen hänelle tuottaa (”I’m like a toddler in a toy shop, there’s loads of dogs but the last dog is the best dog I’ve ever seen…”) Ihmiset suuntaavat eläimiä kohtaan valtavan määrän hyväksyvää, innostunutta iloa, säteilevät eläimille ja säteillessään tahtovat enimmäkseen hyvää. Ei, ei kosketa siihen, anne- taan sen olla, ollaan hiljaa, ettei se lennä pois vielä, tai silitä nätisti, tai ”good boi, lil fren”.      

Millainen määrä tunteita! Ja sitten toisaalla: ei pelkästään elävää olentoa lihana käsittelevä tuotannon standardi vaan myös suoranainen sadismi. Yksilöllisten tai yhteisöllisten aggressioiden purkaminen, ritualisoidun koston ja väkivallan perinteet toislajisia eläimiä kohtaan (härkätaistelu, koiranlihantuotannon käytännöt, kiinalaisen lääketieteen eläinkehonosien käyttö, espanjalaisten metsästyskoirien kohtelu, karhujen, norsujen tai orankien pakottaminen esiintymään). Millainen ristiriitaisten tunteiden määrä. Pakottava, järjetön halu kiljua jonkin söpöyden edessä, sokea raivo oman tahdon rajallisuuden edessä tai ylisukupolvisen julmuuden varanto – on kuin ihmisyhteisöjen affektiivinen ylijäämä virtaisi ihmislajin rajojen ylitse toisten eläinten päälle.

Eläimiin kohdistuva tahallinen julmuus oikeastaan nojaa ihmisten ja muiden eläinten kaltaisuuteen, muuten se olisi tyhjä niistä merkityksistä, joita sillä kuitenkin täytyy olla. Tämä olento on kuten ihminen mutta alempiarvoinen; siihen voi kohdistaa ihmisvuorovaikutuksessa syntyneitä tunteita ilman uhkaa, että joutuu suljetuksi ihmisyhteisön ulkopuolelle. Sen sijaan tehotuotanto perustetaan strategiseen väärinymmärrykseen eläimistä toisenlaisina. Turkistarhaajien liiton vastaus kysymykseen häkkikasvatuksesta on tästä malliesimerkki: ”Vaikka villit, luonnonvaraiset turkis eläimet liikkuvat paljon, on niiden liikkumisessa aina jokin erityinen syy kuten ravinnon tai parittelukumppanin etsiminen. Nämä tarpeet täyttyvät tilalla kasvatushäkeissä.”

Ketun tai minkin elämä typistyy ravinto- ja parittelutarpeisiin, joihin ei liity tunteita tai kokemuksia. Vain päämäärä merkitsee, ei matka. Jos eläimen voisi ruokkia ja hedelmöittää kertaheitolla, kuin koneen johon syötetään syöte ja saadaan ulos tuotos, sen ei tarvitsisi elää kuin ehkä yksi päivä; alku ja loppu voisivat sijaita kiinni toisissaan. (Munijakanojen tuotannossa syntyvien kukkotipujen kohdalla näin onkin.)

Jotta voisi ymmärtää, mikä kaikki jatkuvassa liikkumattomuudessa ja monotonisissa, hälyisissä ja ahtaissa sisätiloissa on tuskallista, täytyy hyväksyä se, että ihmisen oma kauhistuttava kokemus samoissa oloissa ei pohjaisi mihinkään ihmiselle ominaiseen, evoluutiossa muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana kehittyneeseen, vaan laajemmin eläinkunnassa jaettuun: monimutkaisiin tunteisiin, haluun liikkua ja vaikuttaa omaan tilaansa, uteliaisuuteen, haluun kokea asioita maailmasta ja toisista olennoista. Toisin sanoen vaikka en voi koskaan tietää, miltä siasta tuntuu olla raskaana, synnyttää ja imettää poikasiaan liikkumisen ja pesänrakennuksen estävässä häkissä, ihmisen tunteet vastaavassa tilassa ovat viitepiste. Silloinkin, kun kaikki toimii hyvin eikä laiminlyöntejä, väkivaltaa tai silkasta eläinten määrästä aiheutuvaa rusentumista tapahdu, teollinen eläintuotanto on paljolti vankina olemista, oman lihansa säilyttämistä tuoreena, luultavasti hulluksi tekevän pitkästyttävää odottelua.

Tehotuotanto on kaikkialle levittäytyvä, jättimäinen järjestelmä. Se kietoutuu maailmantalouteen ja miljardien ihmisten perustarpeisiin tavalla, joka tekee sen muuttamisesta valtavan vaikeaa. Eläintuotanto on tehomaatalouteen yhdistettynä yksi suurimmista ihmisten luomista järjestelmistä, mitä ylipäänsä on. Se on tapahtunut vahinko, josta on tultu riippuvaiseksi mutta joka ei ole pelkästään siunauksellinen ihmisille. Vastakkain eivät noin vain ole ihmisen etu ja eläimen etu, joista meidän täytyisi valita ihmisen etu. Tämä juuri oli syksyllä 2018 suomeksi julkaistun Farmageddon-teoksen sanoma: tehomaatalous uhkaa paikoiltaan siirrettyjä ihmisyhteisöjä ja kaikkien sen tuotteita syövien terveyttä sekä luonnon monimuotoisuuden tuhon kautta aivan kaikkea ja kaikkia. Nimen vihjaama raamatullinen tuho on yleensä jotakin, mikä tapahtuu ihmisten maailmalle. 

En ole koskaan vieraillut tehotuotantotilalla. Olen kevyesti vuorovaikuttanut lehmien ja lampaiden kanssa, ja näen toisinaan matkoilla pihakanoja tai Haltialan tilalla oljissa makailevia sikoja, mutta ensimmäkseen kohtaamiset tuotantoeläinten kanssa ovat toisten kertomaa tai jaetuissa videoissa nähtyä. Olen lähes pakonomaisesti eläinten oikeuksia ajatteleva henkilö, jonka omat läsnäolon kokemukset tuotantolaitoksissa asuvista eläimistä ovat suhteellisen vähäisiä. Luotan todistajanlausuntoihin: Kristo Muurimaan kertomuksiin vuosikausien kuvausretkistä eläintiloille, miten tavanomaisia ja lainmukaisia ihmisiä järkyttäneet salakuvatut tilanteet ovat ja miltä ne ensikätisesti koettuna tuntuvat. Luotan uuden eläinlain valmistelun yhteydessä esitettyihin asiantuntijalausuntoihin, joiden kieli pysytteli mahdollisimman lähellä mitattavia ja objektiivisesti havaittavia seikkoja kuten eläintiheyttä neliömetrillä tai häkissä pitämisen enimmäisaikoja. Monet mieleni kuvista tässä asiassa voi luultavasti yhä palauttaa vuonna 2006 Kiasmassa esitettyyn Our Daily Bread -dokumenttiin (2005). Elokuva koostuu pitkistä, sanattomista otoksista kasvin- ja eläintuotannosta eri puolilla Eurooppaa. Sen kuvat ovat valoisia, siistejä ja symmetrisiä; ne onnistuvat välittämään standardinmukaisen ruoantuotannon mittakaavat ja tehokkuuden. Elokuvan nähtyäni olin täynnä kivettynyttä, järkyttynyttä tunnetta koneellisesti ravisteltavia oliivipuita, jonkinlaisella suurella imurilla lattiakanalasta kerättäviä kanoja ja kalastajien saappaiden alla elävänä mattona makaavia kaloja kohtaan sekä ilmeettöminä eväitään taukotilassa syöviä ihmisiä kohtaan.

Luotan Antti Nylénin synteeseihin eläintuotannosta; luotan, että hänen kirjoitustensa äänilaji ja kuvaston väkevyys ovat perusteltuja, kun hän kirjoittaa tehoeläintuotannosta ”Vyöhykkeenä”, jonka rajoja vartioidaan tarkasti ja jolla vieraileminen uhkaa sekä ihmisen sisäisiä että yhteisön rajoja. Vyöhykkeen aiheuttamat asiaankuuluvat tunteet eivät voi olla olemassa tuotannon mittakaavassa, järjestelmä ei kestäisi niitä. Tunteet, viha tienraivaajana, ovat aina saaneet loistaa Nylénin eläineettisissä teksteissä. Tuoreessa Eläimiksi-sivuston tekstissään hän purkaa auki oman säikähtäneen hämmennyksensä sen edessä, että keskuudessamme on oikeita teurastajia.

Toisaalta uskon, että ottaisin vakavasti, jos joku kertoisi minulle, miltä tuntuu koskettaa parsinavetassa elävää lehmää tai millaisia päivittäisiä hetkiä emakoiden ja porsaiden kanssa on häkeistä huolimatta. Vaikka en luotakaan Atrian tai MTK:n kampanjointiin suomalaisen eläintuotannon eettisyydestä, luulen että luottaisin yksittäisen ihmisen todistajanlausuntoon siitä, että vuorovaikutusta on tapahtunut, että olemisessa on nähty mieltä, että myönteisiä tunteita on tunnettu.

Tuotantoeläimet ovat tuntemattomia, ja niitä puolustettaessakin niiden olemusta esitellään sen kautta, mitä ne voisivat olla: miten utelias sika olisi, jos se saisi vapaasti tonkia, tai miten kana kuopsuttaisi, muodostaisi ryhmiä ja hoivaisi poikasia. Uskaltaako ja osaako kukaan etäältä kuvitella niiden uteliaisuutta, kognitiota ja tunne-elämää sellaisena kuin ne nyt ovat? Olisi tärkeää kunnioittaa tätä valtavaa määrää yksilöllistä elämää sellaisena kuin se on, ei vain potentiaalina.

Pauliina Haasjoki (Ote esseeteoksesta Himmeä sininen piste, Poesia 2019)

(Kuva Barth Bailey)