Ihmistä puhuva eläin vai eläintä puhuva ihminen?

Elisa Aaltolan pitämä puhe, Kieli ja eläin -kirjan julkistamistilaisuus, toukokuu 2022

Rönsyt

Vuosia sitten löysin ranskalaisfilosofi Henry Bergsonin ajattelun, jossa kielen kritiikki näyttelee keskeistä sijaa. Bergson väittää kirjassaan Matter and Memory (1896), että erityisesti representoiva, luonnontieteellinen kieli on kyvytöntä tekemään todellisuuden moninaisuudelle oikeutta. Sen termit ovat kuin kaksiulotteisia laatikoita, joita väkisin koetetaan asettaa kolmiulotteisen todellisuuden ylle. Kun käytän sanaa ”puu”, sorrun väistämättä yksinkertaistukseen, joka jättää ulkopuolelleen huomattavan paljon. Sanasta puuttuu lehtien supiseva liike yhtenä tiettynä iltapäivän hetkenä, jolloin tuuli koskettaa niitä lounaasta päin, uteliaiden muurahaisten kulku vaaleaa hohtavalla rungolla ja multa, jonka elämätiheys ruokkii taipuvien oksien kasvunytkähdyksiä.

Bergsonin väitteet selittävät sitä monotoniaa, jota usein koen toislajisia eläimiä koskevien kielellisten selitysten edessä. Kun kirjoitan tietokoneen hakukenttään sanan ”eläin”, avautuu eteeni seuraava määritelmä: ”Eläinkunta (Animalia, syn. Metazoa) on laaja monisoluisista aitotumallisista eliöistä muodostuva taksonominen kunta.” Luonnehdinta on toki tätä katkelmaa pidempi, mutta silmiinpistävää on se, että se koostuu tarkkaan harkituista tieteellisistä termeistä, joista on pyritty poistamaan sitä sotkuisuutta, kokemuksellisuutta ja aistimellisuutta, mitä eläinkunnan ontologia lähtökohtaisesti sisältää. Kirjoittaja ei siis todennut: ”Minun on myönnettävä puolueellisuuteni tämän määritelmän laadinnassa, sillä olen itsekin eläin ja ollut muista eläimistä kiinnostunut aina siitä hetkestä saakka, jolloin lapsena löysin takapihaltamme ihmisiä ihmettelevän harakanpojan. Oletteko koskaan nähneet harakanpoikia, heidän touhunsa on nimittäin erityisen riemastuttavaa seurattavaa, ja nytkin voin muistaa kyseisen linnun tarkkaavaisen katseen, kun… mutta anteeksi, mihin minä jäinkään. Niin, eläimet! Eläimet herättävät minussa useinkin riemua, ja toki toisinaan harmistusta ja pelkoakin, mutta pääsääntöisesti heti, kun ajattelen eläimiä, koen uteliaisuutta”. Edellisen sijaan kirjoittaja aloitti latinankielisillä termeillä, sekä sanoilla ”monisoluinen aitomallinen eliö” ja ”taksonomia”.

Olisi toki uuvuttavaa, jos kaikki eläimiä koskevat määritelmät olisivat rönsyilevää, omakohtaista ajatuksenvirtaa. Silti koen vieläkin uuvuttavammaksi sen, että pääsääntöisesti eläimiä koskeva tieteellinen puhe pyrkii neutraaliuden ideaalia tavoittelevien termien tarkkarajaiseen hyödyntämiseen huomioimatta sitä, ettei yksikään määritelmä ole neutraali, sillä sen laatijana on aistiva, tunteva, kokemuksiinsa ja kulttuurinsa uskomuksiin nojaava ihminen – ja muistamatta kaikkea sitä, mitä tarkkarajaisuus jättää ulkopuolelleen. Mitä mielikuvia sana ”eläin” herättää, miksi tutkija tai kirjoittaja on eläimistä ylipäätään kiinnostunut, mikä häntä motivoi, mitä kokemuksia hänellä on eläimistä, miten hänen oma kehollinen eläimellisyytensä (hormonitasot, elimistön vireystila, selkärangan asento) vaikuttavat hänen kirjoitustapaansa juuri sinä huhtikuun iltapäivänä, jolloin hän naputtelee tietokoneellaan toislajisia eläimiä koskevaa artikkelia? Entä miten hänen mielellinen eläimellisyyteensä – hänen aistinsa, taipumuksensa, kognitiiviset kykynsä – vaikuttavat siihen määritelmään, mitä hän eläimistä luonnostelee?

Ja: miksi näistä asioista ei puhuta?

Yleistävien kielellisten kategorioiden kritiikki, jota Berson tarjoaa, on toki ongelmallista sikäli, että kieli on väistämättä yleistävää ja poissulkevaa. Jos se mukailisi täydellisesti todellisuuden moninaisuutta, se olisi tuo todellisuus sinällään – kieli siis katoasi ja tilalle tulisi olevaisen täydellinen kopio. Jos kieli taas pysyttelee kielenä, on sen välttämätöntä rajata, poissulkea ja yksinkertaistaa. Siksi en tahdokaan seurata Bergsonin ajattelua kokonaisuudessaan, vaan enemmänkin tapaa, jolla hän kritisoi yleistävien selitysten valta-asemaa. Voisiko yleistysten tilalle välillä tuoda jotakin runsaampaa, rouheampaa, raikuvampaa, riittävämpää – jotain sellaista, jossa näkyy tassun, pyrstön ja siiven jälkiä?

Kielen ulkopuolinen

Suuresti arvostamani filosofi Iris Murdoch kritisoi kielen suurta roolia länsimaisessa 1900-luvun filosofiassa. Hänen mukaansa keskeisin ongelma on, ettei filosofia ole sallinut ei-kielelliselle ja kieltä kaihtavalle olevaiselle juurikaan tilaa. ”Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava”, totesi Ludwig Wittgentein ja Murdoch puolestaan toteaa tämän lauseen johtaneen ajattelua väärään suuntaan. Vaikka Wittgenstein itse arvosti myös sitä, mistä ei voida puhua, moni on tulkinnut hänen väittäneen, ettei kielen ulkopuolista yksinkertaisesti ole olemassa – ja jos onkin, on se ”yliluonnollisuutta”, jonka ajattelu on jonkinlaista höttöä, mistä järkevän ihmisen on syytä mahdollisimman pikaisesti luopua. Teoksessaan Metaphysics as a Guide to Morals (1992) Murdochin väittää, että kaikkein olennaisin on kuitenkin juuri kielen tavoittamattomassa maailmassa. Platonilaista ajattelua seuraava Murdoch pitää sitä jopa aidoimpana todellisuuden muotona, kun taas kielen tuottama todellisuus on verrattavissa Platonin luolaan ja siellä nähtäviin varjoihin.

Eläimiin suhteutettuna tämä tarkoittaa, että ne eläimellisyyden ulottuvuudet, jotka eivät asetu tieteen tarkkarajaisiin määritelmään, mielletään helposti merkityksettömäksi ylijäämäksi, josta ei kannata keskustella. Koska eläimiin liitetyt tunteet, henkilökohtaiset eläinkokemukset ja eläinten oman subjektiviteetti sekä sen kuvailu jätettiin pitkään tieteellisen kielen ulkopuolelle, ovat ne jääneet myös eläimiä koskevissa määritelmissä marginaaliin. Eläinten tunteista tai näkökulmasta ei juurikaan puhuta – ja edelleen valitettavan yleisen olettaman mukaan niistä ei ainakaan saa puhua tavalla, joka osoittaisi ihmisen omia tunteita, affekteja tai henkilökohtaisuutta. Parhaimmillaankin eläinten mieltä tuodaan usein esille kliinisten, tieteellisten termien kuten ”stressi” ja ”kortisoliarvot” kautta, kun taas kaikki se hämyisyys, upottavuus, tunnustelevuus ja monitahoisuus, mikä eläimellisyyteen liittyy, jäävät kielen ulkopuolelle ja siksi liian usein myös tavoittamattomiin. Tieteellisestä kielestä tuleekin lopulta se luola tai vankila, johon ihminen on suljettu, ja jonka ulkopuolista aurinkoa – eli eläintodellisuuksien hämmästyttävää kirjoa – hän ei enää osaa katsoa.

Tieteellinen eläimiä koskeva kieli noudattaa usein seuraavia ehtoja: 1) eläimistä ei tule puhua tavalla, joka osoittaisi tunteita, 2) eläimiin on otettava etäisyyttä (mikä tarkoittaa etäisyyden ottamista myös omaan eläimellisyyteen), 3) eläimistä on käytettävä vakiintuneita tieteellisiä termejä, 4) eläimistä puhuttaessa on omat motiivit, lähtökohdat, aistit, kokemukset, muistot ja kehollisuus suljettava tietoisuuden ulkopuolelle, ikään kuin niitä ei olisi olemassa. Samalla kaikki se ymmärrys, joka vaatii tunteita, läheisyyttä, kontaktia, uusia termejä ja omien lähtökohtien tunnistamista, jää uupumaan – toisin sanoen, kaikkein keskeisin putoaa huomion reunalta pois.

Kieli ja todellisuus

Voiko eläintä kertoa, käsitteellistää, puhua realistisemmin tai edes tarkemmin? Bergson väitti, että tieteen kieli ei pysty tavoittamaan todellisuutta sinällään. Tuo todellisuus onkin pakoillut filosofeja jo pitkään, mistä tunnetuin esimerkki on Immanuel Kantin parahdus siitä, että ”das Ding an sich” jää tuntemattomaksi. Bergson tarjoaa syyksi tälle tuntemattomuudelle ennen kaikkea kielen kömpelyyttä. Kun kielen tulisi olla keino päästä todellisuutta lähemmäs, se etäännyttää siitä yhä kauemmas. Väitän, että pahimmillaan tieteellinen kieli etäännyttää meitä myös toislajisista eläimistä, jolloin näistä tulee tuntematonta vyöhykettä, joka ei enää edes kiinnosta ihmisiä. ”Ei me voida mitään eläinten näkökulmasta tietää!”, kivahtavatkin jotkut ja jatkavat: ”Ja ketä jonkun lehmän mieli nyt edes jaksaisi kiinnostaa?”.

Siinä, missä Wittgenstein sanoisi, että kieli on todellisuutta, sillä se rakentaa sitä, ja että siten eronteko kielen ja todellisuuden välillä on lopulta keinotekoinen, uskoo Bergson siis kielen ulkopuoliseen maailmaan, jota kieli peittää alleen. Wittgensteinin lähtökohta on ollut vaikutusvaltainen myös puhuttaessa eläimistä. Sen varaan rakentuvan konstruktionismin puitteissa on jopa väitetty, että käsitykset eläimistä ovat puhdasta rakennelmaa, eikä eläintä itsessään ole mahdollista millään keinoin tavoittaa. Tästä lähtökohdasta käsin Bergsonin ajatus kielen ulkopuolisesta todellisuudesta on jopa vanhakantainen ja toivottoman naiivi, jolloin myös puhe eläimistä ”sinällään” näyttää episteemiseltä virheeltä. Väitän, että nykyajan kriisit aina ilmastokriisistä lajikatoon ja eläinteollisuuden aiheuttamaan ahdinkoon kuitenkin osoittavat, että eläimistä sinällään on aika puhua. Kuumeneva planeetta ei ole pelkkää konstruktiota, eivätkä sitä myöskään ole katoavat lajit tai eläinten kärsimys. On olentoja, asioita ja ilmiöitä, joilla on oma, kielestämme riippumaton ontologinen todellisuutensa, ja joita meidän olisi viimein aika koettaa ymmärtää realistisemmin – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos neutraali tieto on saavuttamaton ideaali ja realismi silti välttämätöntä, mitä on tehtävissä? Paras ratkaisu Bergsonin mukaan on taide; vain taiteella, kuten runoudella ja tanssilla, on mahdollisuus edes väläyksinä tavoittaa maailmaa sellaisena kuin se on. Tämä johtuu siitä, että taide on monitulkinallista, avonaista ja oletuksia haastavaa – taide jyrsii reikiä niiden laatikoiden kylkiin, joilla tiede pyrkii selittämään maailmaa. Tähän on tärkeä lisätä, ettei taide tokikaan tarjoa neutraalia ymmärrystä, ikään kuin taiteentekijä toimisi tieteellisen tiedon haikailemasta objektiivisesta positiosta käsin. Taide voi silti olla enemmän tai vähemmän realistista, mikäli tarkoitamme ”realismilla” kykyä osoittaa tapoja, joilla ihmisen ulkopuolinen maailma erilaisine ilmiöineen ja olentoineen on todellinen. Parhaimmillaan taide onkin myös eläinten todellisuuden esilletuontia ja tuon todellisuuden eri puolien etsintää.

Jaottelu tieteisiin ja taiteisiin on toki itsessään turhan jyrkkä. Taiteet eivät suinkaan aina tarjoa kosketuspintoja ympäröiviin todellisuuksiin, vaan päinvastoin kuljettavat meitä yhä syvemmälle ihmisen omiin rakennelmiin. Taiteiden tekemisen ja -tutkimuksen kentältä löytyy myös valitettavan paljon vanhakantaista ihmiskeskeisyyttä, joka sivuuttaa kysymyksen eläimestä. Myös taiteilija voi siis olla jumissa omassa laatikossaan. Toisaalta varsinkin nykymuotoiset tieteet voivat tavoittaa myös olemisen täyteläisyyttä ja moninaisuutta, ja itse asiassa ilman tieteen selontekoja eläinten mielestä tai paikasta keskellä luonnon tiheitä verkostoja, olisi ymmärryksemme toislajisten todellisuuksista erittäin vaillinaista. En siis tahdokaan romantisoida taiteen mahdollisuuksia, ja päinvastoin uskon, että myös taiteiden tavassa käsitteellistää eläimiä on usein huomattavia ongelmia. Toisaalta en myöskään tahdo kritisoida kaikkea tieteellistä kieltä eläimistä, vaan enemmänkin tiettyä, perinteistä ja toivottavasti pikkuhiljaa menneisyyteen jäävää oletusta siitä, miten eläimistä tulee tieteissä puhua. Nähdäkseni me tarvitsemmekin molempia: sekä taiteellisia että tieteellisiä keinoja puhua eläimistä tavalla, joka huomioi näiden todellisuuden sekä oman eläimellisen, aistivan, tuntevan lähtökohtamme.

Puhe eläinten puolesta, eläimenä

Eläimiä koskevaan kieleen liittyy myös kysymys siitä, kuka ja miten voi puhua eläinten puolesta. Eläin, joka ei käytä inhimillistä, propositionaalista kieltä, ei voi koskaan olla ihmiskielen subjekti vaan kohde, jonka propositionaaliseen kuvaamiseen ihmisellä on nykyisen tietomme mukaan lähes täydellinen yksinvaltius. Kuten Jacques Derrida väitti teoksessaan Eläin joka siis olen (suom. 2019), tämä kielellinen valta-asema johtaa usein käsitteelliseen väkivaltaan, jonka kautta ihminen esimerkiksi nimeää kaikki muut lajit ”eläimiksi” ikään kuin nämä olisivat yksi, geneerinen joukkio, josta ihminen kategorisesti poikkeaa, ja johon tämä voi kohdistaa rajua fyysistä vahinkoa. Väitänkin, että puhe eläimistä on usein puhetta eläimiä vastaan, sillä se mahdollistaa eläinten oman näkökulman, tarpeiden ja subjektiviteetin sivuuttamista – alkaen jo siitä yksinkertaisesta valinnasta, että eläin on ”se”, ei ”hän”.

Mitä voisi olla puhe eläinten puolesta? Olen käsitellyt tätä teemaa tuoreessa kirjassani Esseitä eläimistä (Into 2022). Luen tuosta kirjasta katkelman, jossa tunnustelen sitä vaikeutta, mikä puheeseen eläinten puolesta liittyy, ja missä kulminoituu myös kysymys kielen yleistävyydestä, poissulkevuudesta, lajien rajapinnoista, ja ihmisestä, joka puhuu toislajisesta eläimestä, eläimenä.

”Kafka kirjoitti vuonna 1917 novellin nimeltään Selonteko akatemialle. Sen päähenkilönä on apina nimeltään Punainen Pietari. Metsästysseurue on pyydystänyt Punaisen Pietarin afrikkalaisesta viidakosta ja pakottaa tämän häkkiin, missä Pietari kauhistuu omaa vapaudenpuutettaan. Päästäkseen häkistä pois, hän alkaa imitoida seurueen tapoja. Vaikka hän kaipaa viidakkoa, apinasta tuleekin piippua polttava, elegantisti ihmiskieltä käyttävä henkilö, joka yrittää sulautua joukkoon saadakseen vapautensa takaisin. Kun laiva rantautuu Eurooppaan, on Pietarin valittava eläintarhan tai konserttihallin välillä, ja hän valitsee jälkimmäisen. Tiedostaessaan olevansa kaukana viidakosta ja välttääkseen häkin hän alkaa esiintyä ihmisille ja teeskennellä olevansa yksi näistä. Pian herrasmieheksi pukeutunut Pietari viihdyttää katsojia estradilla ja viimein raportoi akateemiselle yleisölle, että on jo peräti unohtanut, miltä apinana oleminen ylipäätään tuntui. Pietari on sopeutunut.

(…)

Nobel-kirjailija J. M. Coetzee on kirjoittanut kaksi novellia, jotka versioivat Kafkan kertomusta. Niiden päähenkilö Elizabeth Costello on kutsuttu puhumaan tärkeälle akateemiselle yleisölle. Costello on kirjailija ja tietää yleisön odottavan esitelmää kirjallisuudesta. Hän on kuitenkin valinnut puhua eläimistä, joiden kohtelu on alkanut musertaa hänen mieltään. Päästessään estradille Costello ei äkisti löydä sanoja. Hän yrittää viitata eläinetiikan teorioihin mutta kompastelee lauseissaan. Puhuessaan eläinten mielestä ja kohtelusta hän alkaa yhtä lailla hapuilla. Costello tuntee olonsa yltyvän tukalaksi, ja kriittinen, parhaimpiinsa pukeutunut yleisö kummastelee, mitä taitavalle kielenkäyttäjälle on tapahtunut. Itsekin yllättynyt Costello kokee olevansa ihmisen sijaan apina, joka sokeltaa ja ääntelehtii ilman, että kukaan voisi ymmärtää häntä. Novelleissa rakennetaan yhteys Punaiseen Pietariin. Tällä kertaa sujuvasti ihmiskieltä puhuvan toislajisen apinan tilalla on kuitenkin ihmiskielessä takelteleva isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluvan Homo sapiensin edustaja – siinä, missä aiemmin apinan oli opeteltava puhumaan ihmistä, huomaa ihminen nyt puhuvansa apinaa. (…) Puhe ei kulje, kieli katkeilee ja yleisö on paitsi ymmärtämätön myös tyytymätön, sillä Costello ei ole sopeutunut.

Punainen Pietari pyrki sopeutumaan ja menetti itsensä. Costello ei kykene sopeutumaan. Hän on haavoittunut eläin, jonka elehtii ja metelöi ja jota ympäröivä ihmismaailma ei ymmärrä. Miksi hän metelöi? Costello tuskailee elävänsä kuin todellisuudessa, jossa kaikkialla on keskitysleirien uhreista tehtyjä saippuoita, kynttilöitä ja muita tuotteita, joita ihmiset esittelevät iloissaan: ’100 % ihmistä!’ Tuossa todellisuudessa sanat eivät riittäisi ilmaisemaan eteen aukeavaa painajaismaista mielivaltaisuutta, ja niiden tilalla olisi epäusko ja kauhu. Myöskään eläinteollisuuden silpomassa todellisuudessa eivät sanat riitä. Niiden tilalla on sikeä suru toislajisten puolesta sekä kauhu välinpitämättömyyden edessä. Ei ihme, että Costellon kieli takkuilee. Miten jostain näin kammottavasta voisi puhua sujuvasti?”

Bergsonin laatikoita välttelevä puhe vaatii epäsopeutumista. Meidän on lakattava sopeutumasta ajatukseen siitä, että eläimistä on puhuttava tietyllä tavalla, joka ylläpitää etäisyyttä lajien välillä, välttelee ihmisen omaa eläimellisyyttä ja estää eläinten subjektiivisen todellisuuden tunnistamista. Tämä ei tarkoita sovinnaisen kielen täydellistä hylkäämistä, vaan sen dogmien haastamista ja edes hetkellisiä hyppyjä sen teräväreunaisten raja-aitojen ulkopuolelle. Tällöin ihminen saattaa äkisti tunnistaa itsensä eläimeksi, joka puhuu ihmistä ymmärtääkseen paremmin toislajisia kaltaisiaan.

Kuva: Karen Lau

Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Salla Tuomivaaran puheenvuoro Lajienvälisiä kohtaamisia -tapahtumassa Koneen Säätiön Lauttasaaren kartanolla 28.4.2022

Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen eläinten ääreen. Kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Voisimmeko pysähtyä yksilön äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Entä millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten katsomisen ja kertomisen tapoja?

Olen sosiologian eläinkäsityksiä tutkiva sosiologi. Viime vuoden loppuun asti työskentelin Voiko eläintä kertoa? -hankkeessa, yhdessä filosofi Elisa Aaltola ja tanssitaiteilija Matilda Aaltosen ja kuvataitelijan ja tutkijan Outimaija Hakalan kanssa. Työskenneltyäni tutkijana tähän asti aina teoreettisten sosiaalitieteellisten tekstien parissa, asettuminen Voiko-hankkeen myötä seuraamaan ja pohtimaan sitä, miten taiteessa eläintä kerrotaan, on ollut hyvin antoisaa.

Näin Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan videoteoksen Lajienvälisiä kohtaamisia tänään neljättä kertaa, kolmannen kerran valmiina. Jokaisella kerralla olen löytänyt siitä jotain uutta. Tänään kiinnitin huomiota etenkin siihen, miten videon ihmiset näyttäytyvät ikään kuin lajina muiden eläinlajien joukossa.

Tutut vieraslajit

Kun näin tämän teoksen ensimmäistä kertaa, jäin miettimään, että merkittävä osa tavatuista, etenkin pitkään kuvatuista eläimistä on vieraslajeja. Mietin, että tämä tulee todennäköisesti johdattelemaan sitä, miten useat katsojat tätä teosta katsovat. Katsomme eläimiä hyvin keskeisesti lajin ja etenkin sen perusteella, millaiseen kategoriaan kyseisen eläimen sijoitamme.

Me katsoimme pitkään supikoiraa, kanadanhanhia, aikoinaan vieraslajiksi luultua kyhmyjoutsenta, joka on yhä huomattavasti vähemmän arvostettu kuin kansallislintumme laulujoutsen. Katsoimme tulokaslaji valkoposkihanhia. Mutta näimme myös monia muita: lumikon, sinisorsia, varpusia, talitiaisia, oravia, naurulokkeja, jonkin kotiloistamme, erilaisia hyönteisiä.

Mainitsin vieraslajit tiedostaen, että vieraslajitermi on ongelmallinen sekä merkitykseltään että rajoiltaan ja siitä voidaan puhua hyvin kriittisesti. Kuten kaikki ihmisen luomat kategoriat, se oikeastaan sijaitsee vain ihmisen käsityksissä. Luonnossa ei ole selkeitä rajoja. Mutta vieraslaji on myös luotu ihmisen toimesta siinä mielessä, että siinä on kyse oman lajimme maantieteellisesti siirtämistä lajeista. Kuitenkin suhtaudumme vain osaan tällaisista lajeista negatiivisen vieraslajikehyksen kautta, ja toisiin emme niinkään sovella tätä lähestymiskulmaa.

Vieraslajikysymys myös osoittaa, miten historiallisesti muuntuvia näkemyksemme muista eläimistä ovat olleet. Olemme vaikuttaneet muihin lajeihin valtaisin voimin, vaikka emme juurikaan ole vielä näitä lajeja tai niiden asemaa luonnossa ymmärtäneet. Pitkään vieraslajeja on luotu ja lisätty aivan tietoisesti ja osin näin toimitaan yhä. Olemme siirtäneet lajeja maasta ja maanosasta toiseen – lahjaksi, iloksi, riistaksi, turkiseläimiksi, puistojen somistukseksi – ja myös vahingossa. Olemme kasvattaneet ja ruokkineet vieraseläimiä. Ja teemme sitä yhä samaan aikaan kun yritämme tappaa osaa näiden lajien yksilöistä lajien poistamiseksi tai kantojen ”kurissa” pitämiseksi.

Mainitsemani vieraslajikysymys liittyy siihen, että tämä videoteos on hyvin helsinkiläinen teos. Sen lajit ovat helsinkiläisten tapaamia lajeja. Siinä tavataan toislajisia eläimiä sellaisissa konteksteissa, joissa helsinkiläiset heitä usein tapaavat. Teoksessa muotoillaan kauniisti, että ”kaupungit ovat usein muualta tulleiden paikkoja, Helsinki on sellainen myös. Olemme junan tuomia, meren yli lentäneitä, jostakin tulleita ja toisillemme vieraita, silti kaikki täällä ainakin tällä hetkellä oleilevia. Helsinki on sekä meidän ihmisten että muunlajisten eläinten koti. He elävät rinnallamme ihmisten rakentaman ja ei-inhimillisen luonnon rajapinnoilla”

Tämä teos ei yritä mennä jonnekin ”luonnompaan luontoon” kuin tavallinen ihminen. Se ei yritä tavoitella jotain eksoottista, alkuperäistä villiä eläintä ja luontoa. Se kuvaa suhdettamme muihin lajeihin täällä, tässä ja nyt.

Liminaalieläinten lähellä

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen ja tietynlaisten eläinten ääreen. Vieras- ja tulokaslajien suuri määrä on tyypillistä urbaaneille ympäristöille. Teoksessa esiintyvät eläimet ovat pitkälti niin kutsuttuja liminaalieläimiä, eräänlaisia semivillejä eläimiä, jotka eivät ole täysin villejä ja luonnonvaraisia, mutta eivät domestikoituneitakaan. Nämä eläimet elävät luonnonvaraisen luonnon ja ihmisten rakentaman ympäristön välitiloissa. Luonnonvarainen luonto alkaa tosin käsitteenä hämärtyä. Mutta nämä elävät – melko isoiksi – ei-domestikoiduiksi eläimiksi epätavallisen lähellä ihmistä, häntä suuresti pelkäämättä. Niitä voisi kutsua ihmiseen tottuneiksi. Näitä eläimiä ovat tyypillisimmillään oravat ja siilit.Nämä eläimet ovat pidettyjä, mutta eivät monille näyttäydy ikään kuin oikeana luontona, sillä ne ovat ylittäneet luonnon ja kulttuurin rajan. Turvautuen esimerkiksi ihmislähtöiseen ruokaan.

Tämä teos sai minut miettimään miten paljon eläimeen kohdistavaan arvostukseemme vaikuttaa se, näemmekö eläintä usein ja suurina määrinä, vai harvoin ja yksittäin. Suurina laumoina liikkuvat eläimet tuntuvat sotkevan järjestyksemme, ne tunkeutuvat tilaamme – ne ovat kovin, kovin helposti liikaa: valkoposkihanhet, merimetsot. 

Harvoin näyttäytyvä eläin on ihmeellinen, arvostettava – ellei se ole liian pelottava. Muut lajit eivät saa tulla silmille. Niiden on pysyttävä tilassa, joka on ihmisen mielestä sopiva. 

Voi todeta, että keskuudessamme on lähes kaikkia luonnonvaraisia eläimiä niin vähän, että ihmisen on oltava kuin kuollut, jotta niitä näkisi. Muita kuin näitä ilmeisimpiä liminaalieläimiä. 

Me sen sijaan olemme aivan kaikkialla ja meitä on loputtoman paljon – niin paljon, että olemme luoneet uuden geologisen aikakauden – antroposeenin.  Ihailemme eläimiä, jotka sopeutuvat meihin huonoimmin. Jotka pakenevat antroposeenin perimmäisiin nurkkiin. Ne ovat tahratonta luontoa. Jota itsemme takia ei oikeastaan ole enää jäljellä.

Näemmekö eläimiä omilta eläintarinoiltamme?

Me toistamme tiettyjä tarinoita eläimistä emmekä osaa oikein nähdä niitä enää ilman niitä – nämä tarinat yleensä samalla toistavat ja vahvistavat kulttuurillemme niin tärkeitä eläinkategorioita ja sitä, miten asioiden kuuluu olla. Kerromme näitä tiettyjä tarinoita eläimistä, mutta nämä tarinat ehkä peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Katsellessamme eläintä näemme helposti vain kulttuurimme kertoman tarinan. 

Miten sitten voisimme kertoa eläimiä paremmin? Onko meidän mahdollista pysähtyä yksilön tai yksilöiden äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten kertomisen ja kuvaamisen tapoja? Väitän, että yksi avain parempaan suhteeseen muihin eläimiin on siis niiden lähestyminen avoimesti, ja herkkyydellä tarkkaillen. Avoimuus tarkoittaa sitä, että pyrimme tarkkailemaan toista eläintä ilman sitovaa ennakkotietoa, stereotypioita – vapaana ennakko-oletuksista, joita meillä on tästä lajista, eläimistä, eläimellisyydestä, eläimyydestä, suhteestamme eläimiin. Niin että olemme mahdollisimman avoimia heidän olemukselleen ja toiminnalleen. 

Kuten todettua, kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Muun muassa tiede on näyttänyt, että kun alamme katsoa tarkemmin, uusin tavoin, huomaamme lähes aina vanhojen kertomusten olleen väärässä. – Eläinten kokevan ja kykenevän, viestivän ja toimivan eri tavoin kuin olemme ajatelleet, tai itsellemme uskotelleet.

Mutta näiden vanhentuneiden kertomusten sivuuttaminen, ohittaminen, yli meneminen ja uudelleen kirjoittaminen vaatii työtä. – Aktiivisia uusia katsomisen ja kertomisen tapoja.

Toisin katsominen 

Tämän tänään näkemämme teoksen tekijöiden lähestymistavassa on jotain sellaista, mitä näemme harvemmin. He tekivät teoksen osana hankettamme, jossa pohdimme nimenomaan sitä, miten me olemme eläimiä kertoneet ja esittäneet ja miten nämä tavat kertoa eläimiä – tieteessä, taiteessa, kulttuurissamme hyvin laajasti – vaikuttavat siihen, miten näitä eläimiä kohtaamme. Miten heidät näemme. Hakalan ja Aaltosen teos kertoo yhden tarinan siitä, miten tämä itsen työntäminen syrjään ja hiljentäminen toimii. – Oikeasti se on kaikkea muuta kuin lähes kuollutta olemista. Se on viritettyä herkkyyttä, todella auki olemista.

Kertomalla yhä moninaisempia tarinoita ymmärrämme kohdettamme täydemmin. Aivan kuten ymmärrämme ihmistäkin paremmin, kun kertomuksemme on hänestä ovat yhä monimuotoisempia, yhä useammalla äänellä ja useammasta lähestymistavalla kerrottuja. Yksi väylä uudenlaiseen kertomiseen on antaa muiden eläinten kertoa mahdollisimman paljon itse ja hiljentyä itse kuuntelemaan.

Tämä teos eroaa luontodokumentin tyypillisestä narratiivista. Teosta ei ole käsikirjoitettu mitenkään, joten siinä ei haeta esiin tiettyä eläinten toimintaa, vaan pysähdytään sen äärelle, mitä kohdataan. Eläimen käytöstä ei selitetä. Sitä on katsottava ja tulkittava itse. Odottaminen kuvataan, se että eläin ei ole lähellä. Kuvataan se, miten katselemme luontoa, ympäristöämme, siten kuin usein katsomme, toivoen toislajisten lähestyvän. Teoksessa – kuten yleensä arjessakin – toisen lajin edustajan toiminnasta riippuu, syntyykö vuorovaikutusta, tai saammeko edes katsoa läheltä.

Tässä teoksessa ei eroteta ihmistä kuvasta. Hän saa kommunikoida, myös eläinten kanssa. Vaikuttaa sen käytökseen. Saa ilmaista emootioita äänillä. Tässä teoksessa myös me olemme katseen kohteita, myös meidän toimiamme seurataan ja meitä tarkkaillaan. Eläimen katse kohdistuu kameran kautta meihin ja herättää kysymyksen: ”mitä he meistä ajattelevat?”

Tämä videoteos muistuttaa minua meidän epätoivoisesta halustamme nähdä edes osaa eläimistä hyvin läheltä, ehkä saada ne syömään kädestämme. – Kuinka voimallinen tuo sanonta onkaan. Kun köyhdytämme ympäristömme emmekä enää elä eläinlaumojen keskellä pienenä vähemmistönä, vaan olemme valtava enemmistö, niin yritämme heitellä pullaa ja laittaa pihalle kissanruokaa – olemme oppineet lopulta, ettei tarjolle saa laittaa maitoa – ja toivomme, että edes ne kesyimmät uskaltautuisivat luoksemme.

En varmasti ole yksin ajautuessani aina välillä pohtimaan, onko ollut aika, jolloin muut lajit – osa niistä – ei ole pelännyt ihmistä? Ehkä kaipaamme ikuisesti aikaa, kun elimme monilajisemmin. Maailmassa, joka oli myös muiden lajien täyttämä, ei vain meidän itsemme.

Mietin ovatko nämä videoteoksen eläimet niitä lajeja, jotka hidastavat törmäystä todellisuuteen – siihen, että olemme tuhonneet valtaosan elämästä ympärillämme. Keräämme ympärillemme niitä muutamia, joita vielä on. Jotka pystyvät elämään meistä huolimatta. Näitä lajeja yhdistää rohkeus, uteliaisuus. Ne ovat antroposeenin selviytyjiä.

Sosiologina mietin tätä videoteosta myös kuvauksena kaupungista, joka on keskeisesti monilajinen. Myös kaupunki voi olla paikka, jossa ihminen voi esimerkiksi päättää elää lähinnä suhteessa muunlajisiin. Se on kuvaus Helsingistä lajien välisen kokemisen näkökulmasta. 

Tätä teosta katsoessani tuntuu jälleen kerran uskomattomalta, että ihmistä sosiaalisena olentona tutkiva tieteenalani pystyi vuosikymmeniksi sulkemaan silmänsä ja sitä kautta mielensä siltä, että ihminen on keskeisesti myös muiden lajien kanssa elävä laji. Ja että tämä lajien välinen elämä olisi mielekäs tutkimuksen kohde, joka voisi myös lisätä ymmärrystämme siitä, mitä ihminen on, mitä ihminen sosiaalisena olentona on. 

Nyt tämä pohdiskelu on alkanut ja muiden lajien huomiointi lisääntynyt. Tätä on ihmistieteiden eläinkäänne, joka on puolestaan osa posthumanistista käännettä. Humanistinen ajatus ihmisen erityislaatuisuudesta, joka tekisi oikeastaan vai meistä itsestämme kiinnostavia olentoja, on osoittautunut syvästi ongelmalliseksi.

Oikeudesta puuttua

Viimeisenä totean, että tämä teos esittää myös keskeisen kysymyksen siitä, onko meillä oikeus – tai velvollisuus – puuttua muiden eläinlajien keskinäisiin suhteisiin. Ja jos on, niin milloin on?

Tämän teoksen yksi osuus – tarina joutsenista – muodostaa muista osista poikkeavan osan teosta. Siinä toisten eläinten elämään puututaan ja tätä toimintaa – kuten myös toisen lajin edustajien toimintaa, selitetään sanallisesti. Toislajisille on myös annettu nimet.

Voi kysyä, pitääkö meillä olla yhtenäistä mielipidettä muunlajisten elämään puuttumisen mielekkyydestä. Osa meistä puuttuu muiden lajien – luonnonvaraisten lajien – elämään ampumalla niitä, tarhaamalla niitä, rakentamalla teitä ja asuntoalueita niiden asuinalueiden läpi, tuhoten niiden pesät, eläimet itsensä ja niiden elinympäristön. Toiset puuttuvat eläimiä ruokkimalla. Tai esimerkiksi viemällä loukkaantuneita tai talven armoille jääneitä yksilöitä hoitoon. Niin kuin lakikin meitä useissa tilanteissa velvoittaa.

Auttava puuttuminen kohtaa kuitenkin usein kritiikkiä. Olen pohtinut sitä, häiritseekö auttaminen meitä tuhoamista enemmän sen tähden, että se asettaa kysymyksen pitäisikö eläimiin yleisemminkin suhtautua tällä tavalla. Vai ärsyttääkö auttaminen siksi, ettemme ole varmoja mikä oikeasti palvelee muita eläimiä, mikä auttaa niitä – ja keitä heistä kuuluisi auttaa. 

Puuttuminen asettaa myös kysymyksen saako luonnonvaraisiin eläimiin suhtautua merkityksellisinä yksilöinä, itseisarvoisina yksilöinä lajiarvon sijaan – myös silloin, kun niitä on määrällisesti paljon?

Toisten kielet ja tahdit

Tämä teos siis herättelee meitä katsomaan tarkemmin, enemmän, avonaisemmin. – Keitä nämä muut ovat ja miten meidän pitäisi suhtautua heihin? Ja miten paljon me heistä ymmärrämme? Tiedämmekö mitään siitä, mitä kanadanhanhet kertovat toisilleen? Tässä teoksessa heitä kuullaan. Mutta jäädään vieraan kielen taakse. Hakala kirjoittaa uudessa Lähikuva-lehdessä:

”Prosessin aikana opimme havaitsemaan tarkemmin eläimiä ja heidän meille kertomaa, kehitimme hiukan ihmislajille vierasta kielitaitoa. Vaikka taitomme on puutteellista, voimme nähdä muunlajisilla eläimillä olevan omat lajisidonnaiset kielen ja kommunikaation järjestelmänsä. Eri lajien edustajien muodostaessa yhteyksiä alkaa syntyä lajien välisiä kulttuurisia normeja. Samalla kehittyvät yhdessä jaetut tavat luoda merkityksiä. (Meijer 2019, 29.) Ymmärtävä yhteyden luominen muunlajisiin eläimiin liittyy keskeisesti valmiuteen muuttaa käsitystä ihmisyydestä, haluun oppia uutta meistä ja muista eläimistä.” 

Tämän videoteoksen ja tämän tilaisuuden kanssa ilahduttavasti lähes samanaikaisesti ilmestyi Elokuvan ja mediakulttuurin tutkimuksen Lähikuva-lehden uusin numero, joka pureutuu ihmisen ja muun luonnon suhteeseen – esimerkiksi kriittisen eläintutkimuksen mainiten. Suosittelen numeroon tutustumista lämpimästi.

Lajienvälisiä kohtaamisia -teoksen päättää jakso, jonka ainakin itselläni täyttää pelko kotilon puolesta – voiko se päästä perille tuolla nopeudellaan, ihmisten keskellä? Murskautuuko hän ennen kuin ehtii tien yli tai kamera sammuu. Teos pakottaa etanan vauhtiin. Se muistuttaa, että useat lajit elää aivan erilaisissa ajallisissa todellisuuksissa kuin me. Se luo loppukuvan, jossa kaiken yllä vaanii ihmisen aiheuttama uhka. Koska ihminen voima ja tahti on muille tuhoisa.

Sikojen elämän kertomisesta

Seinäjoen Taidehalli sijaitsee valtavaksi navetaksi aikanaan kaavaillussa punatiilisessä rakennuksessa, jossa ennen taideinstituutioita majaili suurten sikatalojen Atrian ja Itikan toimintoja. Toisen kerroksen näyttelytilaan noustessa alkavat kuulua sikojen huudot. Ne kantautuvat ääni-installaatiosta Odotustila – Waiting Room, jossa kuullaan elämänsä viimeistä yötä teurastamossa viettäviä sikoja. Äänet ovat hurjia, vaikka teurastaminen on vielä tuntien päässä.

Olen matkustanut Seinäjoelle edellisen kerran matkalla alueella sijaitsevaan valtavaan teurastamoon. Silloin sikojen sijaan katseltavaksi valikoituivat broilerit, sillä sikoja ei ollut kyseisenä päivänä tarpeeksi sikateurastamon käynnistämiseksi. Teurastamoon jo saapuneet siat saivat odottaa teurastusta vielä seuraavan yön.

Pääsen tilaan, josta äänet tulevat. Siellä ei tapahdu mitään erityisen hirveää. Betonisessa harmaassa salissa vain kaikuvat installaation päättymättömät äänet. Silti ymmärrän, että näyttely on kohauttanut. Tiedän sikojen kanssa työskentelevien tottuneen tällaiseen äänimaisemaan. Heillä on usein kuulosuojaimet, sillä sikojen huuto on hyvin voimakasta, myös esimerkiksi ruokinta-aikaan.

Lina Gustafssonin kirjassa Eläinlääkärinä teurastamossa juuri teurastusta edeltävä yö jää eniten hämärän peittoon. Lina Gustafsson miettii sikojen vointia viimeisenä yönä, jolloin kukaan ei ole heidän kanssaan. Nyt taiteilijat Laura Gustafsson ja Terike Haapoja ovat taltioineet laitteisiinsa tämän ajan, sikojen elämän viimeisen yön, jota kukaan ei yleensä valvo tai kohtaa. Näyttelytilan seinien erikoiset numeroidut luukut ikkunoineen tuntuvat muodostavan osan taidoteosta – astuvatko siat niistä kuolemaan, kenties tainnutuskehtoon, eli matkalle kohti kaasukammiota – vai ehkä sittenkin vapauteen?

Odotustilan viereisen huoneen seinällä on televisio, josta näkyy yksi sika. Tunnistan tutun sian – Paavon! Pariskunta seisoo teoksen edessä ja toteaa, että teoksen kuulokkeista ei kuulu yhtään mitään. Olen pettynyt. Istun kuitenkin penkille ja asetan kuulokkeet kokeeksi päähäni. Kuulen Paavon rauhallisen mussutuksen. Se on kieltämättä hyvin hiljainen ja rauhallinen ääni verrattuna viereisestä huoneesta kantautuvaan huutoon. Mutta kuitenkin hyvin selkeä ääni. Sian ääni aivan erilaisessa tilanteessa ja tilassa, kuin viereisestä huoneesta kuuluva. Kuten Laura Gustafsson teoksen oheistekstissä kirjoittaa, Paavo mussuttaa lähes koko ajan. Sian oikea elämä on rauhallista kuljeskelua, jatkuvaa ruuan kärsivällistä esiin tonkimista.

Kestää hetken ennen kuin ymmärrän, että ihminen ei kuvaa Paavoa, vaan kamera vain kulkee Paavon mukana, häneen kiinnitettynä. Tämä käy ilmeiseksi, kun Paavo kuulee asuinpaikkaansa Saparomäkeä luotsaavan Eveliinan äänen ja työntyy tutun äänen perässä ulos karsinansa ovesta. Kamera kuvaa sitä, mitä sika elää. Katsoja tuntee liikutuksen tunteen, kun metsätarhaan päästyään Paavo säntää laukkaan läpi pienen metsän tapaisen. Periltä löytyy jälleen Eveliina. Matka jatkuu itsenäisesti tonkien.

Tämä videoteos nimeltään Nimetön (Elossa) pakottaa miettimään sian näkökulmaa maailmaan, tuttuihin ilmiöihin ympärillemme. Mietin, että tarvitsemme lisää juuri tätä: maailman katsomista toisen lajin ”silmin”. Edes sen yrittämistä. Ihmisen käsikirjoittamien, päälle puhumien ja musisoimien ”dokumenttien” sijaan, tai edes niiden rinnalle.

Näyttelyn toinen videoteos Ei tietoja yhdistää sikatalouteen liittyviä tekstikatkelmia ja mustavalkoisia kuvia. Mustavalkoisuus sekä armahtaa että tuo uhkaa. Veri ei erotu, mutta kaikki on synkkää. Videoteos puhuu myös ihmisten sairauksista, sikatalouden terveysriskeistä myös alan työntekijöille, sikatilojen taloudellista ongelmista. Pandemioista. Siitä miten sioista lähtöisin olevat sairaudet surmasivat Amerikan mantereen alkuperäiskansoja. Joiden perilliset nyt ylittävät rajoja laittomasti ja joutuvat – kuten teoksen lainauksessa – elämään kuin siat. Ja tekemään huonosti palkattuja ja vaarallisia töitä Pohjois-Amerikan teurastamoissa. Kohdella kuin eläintä tarkoittaa kohdella huonosti, toisen olennon itseisarvoa ja hänen elämänsä arvoa kunnioittamatta. Se että ajattelemme kaikista tuntevista toisenlajisista näin, mahdollista arvottoman kohtelun ulottamisen myös toisiin, erilaisiksi koettuihin ihmisiin.

Kuten taiteen kuuluu, näyttely nostattaa kysymyksiä. Se ei juurikaan tarjoa valmiita vastauksia. Taiteen nostattamaa keskustelua on kyettävä käymään. Vaikka emme kykenisi kohtaamaan erilaista maailmankuvaa edustavien väitteitä, meidän on kyettävä kohtaamaan edes taiteen nostamia kysymyksiä.

Kun äänet lopulta hetkeksi taukovat, tulee outo olo. Nytkö ne loppuivat, siat? Mutta ei, niitä tapetaan päättymättömässä koneistossa. Ympäri maailman, koko ajan. Odotustilat täyttyvät ja tyhjentyvät kuolemaan. Ja täyttyvät uudelleen. Aina uudelleen. Mutta tiedämme, ettei näin voi jatkua.

Nouseminen portaita pitkin seuraavaan näyttelytilaan muistuttaa, että eläimet voidaan nähdä myös aivan toisin. Sikojen huudot alkavat portaita kiivetessä pikkuhiljaa korvautua pehmeällä pienellä sirkutuksella. Ylin kerros on täynnä lasten tekemää taidetta, kuvataiteilija ja taidekasvattaja Virpi Timosen lasten kanssa tekemässä taidetoiminnassa syntynyttä. Iloinen kujerrus kuuluu eteisaulan ääniteoksesta, jossa lapset lausuvat valitsemiaan lempisanojaan: ”sammakko, keltainen, hassunkurinen”. Näyttelytila täyttyy kauniista linnuille tehdyistä pöntöistä, lasten suunnittelemista pehmoeläimistä, rakkaimpia asioita käsittelevistä maalauksista, joiden päähenkilöina ovat usein muunlajiset perheenjäsenet, niin kutsutut lemmikit. Yhteiskuntamme kuitenkin opettaa, että lastenkulttuuriin kuuluvan pörröisen eläinmaailman on väistyttävä oikean aikuisen eläinsuhteen tieltä. Sen jonka näimme kerrosta alempana. Näyttely saa kysymään, kannattaako tähän siirtymään oikeasti kasvattaa? Koululaisten taidenäyttelyvierailun kieltänyt Kurikan kaupunki osoitti, että tätä siirtymää pidetään niin välttämättömänä, että sitä koskevia vaikeita kysymyksiä ei saa nuorissa edes herättää. Hyväksikäyttö on oikein. Älä ajattele muuta.

Salla Tuomivaara

Esityksestä ”lokkijuttu”

Helsingissä Kauppatorin laidalla Havis Amandan suihkulähteen vieressä seisoi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esityskioski, josta sai ostaa esitystaidetta 20. – 28.8.2021. Kioskin menussa oli tarjolla laaja valikoima muodoltaan erilaisia, yksin tai ryhmässä koettavia, kaupunkitilaan sijoittuvia esityksiä. Yksi esityksistä oli tanssiteos Lokkijuttu.

Lokkijuttu tutki Kauppatorin lokkien todellisuuksia. Siinä havainnoitiin ja kuviteltiin lokkien elämää sekä tanssittiin lokkien kanssa. Se kysyi, mitä jos ihmiseläimen ja lokin rajat hämärtyvät?

Tässä tekstissä kerron, millä tavoin teimme tanssiteosta lokeista ja lokkien kanssa. Kauppatorilla oleili elokuussa runsaasti lokkeja. Valitsimme esityspaikaksemme laiturin, joissa kulki vain vähän ihmisiä ja lokin kuluttivat aikaa odotellessaan ruokaa tipahtavaksi tai varastettavaksi. Jotkut lokkiyksilöt tulivat laiturille torkkumaan. Opimme pian, miten lähellä lokkeja saattoi liikkua ilman, että ne kokivat meidät uhaksi ja lähtivät pois. Nuoret vielä harmaasulkapukuiset lokit olivat erityisen rohkeita ja uteliaita.

Meitä kiinnosti erityisesti lokkien liikkeet ja kokemusmaailma. Opettelimme kävelemään lokkien räpyläaskelluksen tapaan. Tutkimme nopeahkoa ja tarkkaa pään liikettä osana katsetta. Lokit tepastelevat torilla ja tarkkailivat aktiivisesti ihmisten tekemisiä. Mekin tepastelimme ja tarkkailimme niitä. Oli sukimista, venyttelyä, lentoon lähtöjä ja laskeutumisia. Laskeutuessa siipiä iskettiin ensin tiiviiseen tahtiin ja kun jalat olivat maassa, siivet viikattiin kasaan ja niiden kärjet aseteltiin mukavasti lomittain. Paljon myös lepäiltiin, jalat taitettuna sulkaisen vartalon alle ja pää käännettynä siipien väliin.

Tuulenpuuskat tuntuivat vahvoilta meren rannassa. Kalalokki painaa keskimäärin 450 grammaa, joten isommat puuskat horjuttavan niiden seisomista. Lentoonlähtö oli vaivattomalta kevyelle siivekkäälle ja oli upeaa seurata, miten ne seilasivat tuulen liikkeissä ylös, alan ja eteenpäin. Tanssimme tuulta tunnustellen ja sen vietävänä. Tanssissa yhdistyi rauhaisa seisoskelu ja lentämisen tuoma vauhdin hurma.

Lokkijutussa lokit sekä loivat teosta meidän ihmistaiteilijoiden kanssa että olivat teoksen materiaalia. Valmistimme kaikki esityksen osat läheisessä suhteessa lokkeihin. Useina päivinä lokit olivat selvästi myös esityksemme esiintyjiä, koska niiden tekemiset loivat esitystapahtumia. Meidän ihmisesiintyjien tanssi tapahtui kiinteässä vuorovaikutuksessa lokkiesiintyjiin. Tanssimme vaikuttui tilallisista, ajallisista ja liikkeellisistä valinnoista, joita lokit tekivät.  

Lokit olivat myös meidän ihmistaiteilijoiden esitykseen rajaamaa teosmateriaalia. Ne olivat kuitenkin teosmateriaalia, jotka toimivat omilla ehdoillaan. Esityskerrat olivat keskenään hyvin erilaisia riippuen siitä, mitä lokit päättivät sinä päivänä ja hetkenä tehdä, tai tulivatko ollenkaan paikalle. Meille oli tärkeää, että esitys sai muotoutua lokkien toiminnan, paikalla tai poissaolon mukaan. Tämä johti kuitenkin siihen, että esitysten lokkikohtaamisia ei voinut suunnitella etukäteen. Saatoimme vain olla auki ja hereillä niille tapahtumille, mitä lokkien ja meidän välillemme kullakin esityshetkellä kehkeytyi. Iltaisin, kun lokkeja oli vähemmän Kauppatorin kulmilla, esityksemme rakentui niiden kuvittelusta ja lokkiuden tanssillisesta tulkinnasta.

Esityksessä yleisön jäsenet kutsuttiin siis katsomaan lokkeja sekä lokkia tanssivia tanssijoita. Se muotoutui erilaisista havaintoa ohjaavista rajauksista ja ehdotelmista. Meitä kiinnosti, millä tavoin lokit tulevat nähdyksi uudella tapaa ja ehkä samaistuttavammin, kun ihmisesiintyjä esittää lokkia lokin rinnalla. Mitä se paljastaa suhteestamme lokkeihin? Ja toisaalta, voiko esitys olla paikka, jossa linnut pääsevät kertomaan itse itsestään. Paikka tarkkailla lokkeja hieman avoimemmin ja tarkemmin.

Päätin tehdä esityksen lokkien kanssa käytännön sekä eettisistä syistä. Kuten aiemmin totesin, Kauppatorilla oli elokuussa runsaasti lokkeja, joten niiden kanssa työskentely oli helppo järjestää. Lokkien sisällyttäminen teokseen oli myös lokkien kannalta vaivatonta. Kauppatorin lokit ovat tottuneet ihmisiin ja vuorovaikutus niiden kanssa syntyi luontevasti. Läsnäolomme ja tanssimme ei ollut häiriöksi. Esitys ei todennäköisesti muuttanut juuri mitään niiden arjesta Kauppatorilla.

Kolmas syys työskennellä lokkien kanssa oli kiinnostuksemme lokkielämää kohtaan. Opimmekin taiteellisen työmme kautta paljon kaikkea uutta lokkien tekemisistä ja olemisen tavoista. Uskon, että esitys sai yleisönsäkin havainnoimaa uusia asioita ja kokemaan empatiaa lokkeja kohtaan. Kauppatorin lokit ovat joillekin ihmisille lähtökohtaisesti hieman pelottavia tai vastenmielisiä lintuja. Kuulin yhdeltä esitykseemme tulleelta lokkeja pelkäävältä yleisön jäseneltä jälkikäteen, että Lokkijutun kokeminen sai lokkipelon hieman laantumaan ja nyt niitä katsoi uusin mielin.

Viemällä huomion Kauppatorin lokkeihin sekä lokkitodellisuuksiin leikkisästi uppoutumalla Lokkijuttu sai yleisönsä tarkkailemaan kaupunkitilaa uudella tapaa. Se toi esiin monilajisen Helsingin, jossa Kauppatori on myös lokkien tori.

Teksti: Matilda Aaltonen, Lokkijutun koreografi ja esiintyjä.

Kuvat: Iiro Rautiainen

Lokkijuttu

20. – 28.8.2021 Kauppatorilla, Helsingissä.

Työryhmä: tanssitaiteilijat Matilda Aaltonen, Taru Aho ja Riikka Lakea, äänisuunnittelija Markus Tapio ja visuaalinen suunnittelija Mia Jalerva.

Tuotanto: Todellisuuden tutkimuskeskus.

Kerronnasta: eronteko ja yhteys

Erilajisten kuvaamisesta

John Berger väitti esseessään ”Why look at animals?” (1977), että ihmiset ovat halki lajinsa historian halunneet kuvata muita lajeja löytääkseen kosketuspintoja siihen, mitä on olla toinen eläin. Kun muinaisihmiset maalasivat luolien seinille härkiä ja sikoja, he etsivät yhteyttä eläimeen. Meissä onkin Bergerin mukaan tarve aistia toislajisia olentoja, olla niihin yhteydessä, ymmärtää niiden olemassaoloa. Nykytermein ilmaistuna ihmisellä on lajiominainen taipumus luoda tiedollisia ja kehollisia sidoksia siihen eläinkuntaan, jonka osa hän on. Kun ihmiseläin kuvaa muita lajeja, hän etsii yhteyttä.

Toislajisten kuvaaminen onkin parhaimmillaan teko, joka tuottaa yhtymäpintoja ja tuo lähemmäs. Muiden eläinten todellisuuksia etsivä ihmiseläin maalaa härän kallion pinnalle ja ehkä itsensä keihään kanssa härän taakse – tai kenties hän maalaa itsensä kotkapäisenä eläinihmisenä, joka ei tunne pysyviä rajoja vaan ainoastaan alati muuttuvan moninaisuuden.

Kuvaaminen voi kuitenkin myös etäännyttää ja palvella halua katkaista yhteys kanssaelollisiin. Kun ihminen tutkii toislajisen eläimen kehon osia mikroskoopilla ja kuvaa näkemänsä tieteellisessä artikkelissa välttäen visusti viittauksia eläimen näkökulmaan tai kokemusmaailmaan, tulee kuvattu olento sivuutetuksi ja etäännytetyksi.

Modernilla ajalla molemmat elementit – läheisyys ja etäisyys – luovat toislajisten eläinten kuvaamiseen jännitteitä. Oman ulottuvuutensa muodostaa myös hierarkkisuuden oletuksiin perustuva valta, joka on nähdäkseni usein eläinsuhteemme määrittävin tekijä. Kun ihmiseläin kuvaa eläintä, hän voi siten paitsi hakea yhteyttä tai etäisyyttä, myös pyrkiä osoittamaan valtaa ja hierarkkista ylemmyyttä.

Muurit

Etäisyyden ja vallan hakeminen ovat motivoineet toislajisia koskevaa kuvausta valitettavan usein. Yksi esimerkki etäisyyden, vallan ja eläimiä koskevien kuvausten yhteentulemasta ovat eläintarhat. Teollistuvissa yhteiskunnissa yhteydet ja sidokset toislajisiin alkoivat katkeilla aiempaa enemmän, mikä Bergerin mukaan näkyy eläintarhojen äkillisessä suosiossa. Eläintarhoissa toislajiset eläimet asetettiin kaltereiden, vallien ja muurien taakse, ja siten ihmiskatsojan ja toisen eläimen välille rakennettiin esteitä, jotka erottivat yhden lajin kaikista muista. Samalla tietämisestä ja nimeämisestä, eli eläinten tieteellisestä kuvaamisesta, tuli vallan väline: ihminen saattoi ottaa vangitun eläimen haltuunsa paitsi asettamalla tämän häkkiin, myös antamalla tälle tieteellisiä nimiä ja selityksiä, jotka sivuuttivat täysin eläimen oman kokemusmaailman ja näkökulman.

Kuten Berger varoitti, eläintarhoissa opittiin ja toistettiin valtaperustaisia erontekoja: eläintarha kuvasi toislajisen eläimen lajinsa prototyyppiseksi toisintajaksi ja näin ollen yksilöolennon sijaan geneeriseksi ”asiaksi”, joka on oikeutettua vangita ja asettaa näytille. Erityisesti katseesta tuli vallan työkalu. Tuijottaessaan kaltereiden taakse vangittua ja passiiviseksi pakotettua eläintä, ihminen osoitti omaa toimijuuttaan, vapauttaan ja lopulta valtaansa. Samalla eläimen oma toimijuus sivuutettiin, estettiin ja jopa rikottiin.

Donna Haraway (Primate Visions, 1989) ja Randy Malamud (Reading Zoos: Representations of Animals and Captivity, 1998) ovat esittäneet vastaavia väitteitä “zoologisesta” tietämisestä, politiikasta ja katseesta, joka etsii erontekoja ja valtaa. Tieteellisiä selityksiä juhlavasti lateleva ja vangitsemiaan eläimiä erilaisten esteiden takaa katsova ihminen on valtaakäyttävä subjekti, kun taas monin tavoin toimintakyvyttömäksi turhautettu tarhan eläin on objekti, jolta odotetaan viihdettä. Yhteyttä etsivän ihmisen tilalla on yhteyksiä purkava olento, joka yrittää etääntyä muusta eläinkunnasta korostamalla omaa kyvykkyyttään, tietoaan ja toisinaan hyväntahtoisuuden (kuten lajisuojelun) kaapuun piilotettua valtaa.

Tällainen zoologinen politiikka nojaa erontekoihin, jotka René Descartesin ja Immanuel Kantin kaltaiset järkälemäiset filosofit ovat iskostaneet länsimaisiin maailmankuviin. Erontekoja korostava käsitys todellisuuden rakenteesta sanoo: ihminen ei ole eläin. Eläin on tuolla, kaukana ja muissa – ei koskaan täällä, tässä ja meissä. Ihminen on subjekti ja eläin objekti, ja edellisten tulee hyödyntää sekä hallita jälkimmäisiä mahdollisimman tehokkaasti. Bergeriä, Harawayta ja Malamudia tulkiten eläintarhoja rakentava ihminen onkin kartesiolaisen tai kantilaisen unen päätepiste: oman eläimyytensä ja biologisen yhteisönsä kadottanut otus, joka vangitsee, määrittää, estää, välineellistää, hyödyntää ja pakottaa. Eläintarhoja rakentava ihminen rakentaa konkreettisen rajan ihmisen ja toislajisen eläimen välille. Samalla hän kuvaa toislajiset objekteiksi, joihin ihmisellä on rajojen todellisuudessa rajaton oikeus.

Kytkös

Eronteoista huolimatta (tai kenties osittain niistä johtuen) muinaisihmisten tarve päästä eläimen lähelle ja kuvata toislajisia toisin näkyy myös nykyihmisessä. Kahtiajaottelevan eläin-ihminen -kulttuurin keskelläkin tarve yhteydelle luiskahtelee esille yllättävissä paikoissa. Vaikka kuinka haluamme keskittyä vain ihmiseen, puhua ainoastaan ihmisen suulla, ihmisestä ja ihmiselle, on kaipuu biologisen yhteisön ja eläinsuvun tiheyteen myös osa länsimaista, teollistunutta ihmistä.

Siinä, missä muinainen ihminen etsi yhteyttä luolamaalausten kautta, Bergsonin mukaan nykyihminen etsii yhteyttä inhimillistetyistä eläinhahmoista. Kun teollistuneen maan lapsi halaa pehmolelua, hän etsiikin eläinjuuriaan. Yhteydenetsintä vaikuttaa kimpoilevan nykykulttuurien pinnoilla mitä erilaisimmin tavoin. Eläinten kuvaaminen rönsyileekin eri suuntiin ja saa eri muotoja: animaation puhuva possu tai kainaloon kääritty nalle ovat nekin eläimyyden selittämistä, joka voi palvella yhteyden tarvetta. Kun yhteyttä tavoitellaan inhimillistämällä, voi seurauksena kuitenkin olla sen katkeaminen. Jos eläin kuvataan pieneksi ihmiseksi, sysätään eläimyys yhä kauemmas ja siten Disneyn suloinen hahmo vain vahvistaa sitä rajaa, jota se näennäisesti koettelee.

Ironista kyllä, yhteydenetsintä saattaa motivoida myös matkoja eläintarhoihin. Ihmiset haluavat hämmästellä eksoottisia eläinkehoja tai katsoa toislajisten tekevän jotakin viihdyttävää. Monien toiveena myös oletettavasti on, että toislajinen eläin tulisi ihmisen lähelle ja olisi siinä kuin koira tai kissa, jota voi koskettaa ja jonka kanssa voi sujuvasti kommunikoida. Jälleen yhteyden tilalle piirtyy kuitenkin raja.

Yhteydenhakeminen ja siihen liittyvät kuvaukset voivatkin pahimmillaan olla väkivaltaista. Ajattelen tässä kohtaa Särkänniemen delfiineitä, jotka oltiin pyydystetty vapaudesta ja jotka viettivät elämänsä ahtaissa altaissa, lapsiperheiden edessä temppuja tehden. Ajattelen Ähtärin eläinpuiston karhuja, joiden yläpuolelle rakennetaan vaijerirataa, jotta maksavat asiakkaat saavat jännitystä päästessään lähemmäs radan stressaamia eläimiä. Ajattelen Korkeasaaren eläintarhaa, jossa monien eläinten elämä on pakotettu lopulta hyvin rajallisiin, eläinyksilön näkökulmasta todennäköisesti masentaviin mittoihin, jotta ihminen voisi uteliaana kulkea aitauksen luota toiselle ja pällistellä ”asioita”. Ajattelen ihmistä, joka haluaa astua lähemmäs eläintä ja päätyy paradoksaalisesti samalla kauemmas; ihmistä, joka yhteyttä etsiessäänkin kompastuu toistamaan erontekoja ja osoittamaan valtaa.

Silti kaipuu yhteyteen säilyy, sillä haltuunottavasti muita lajeja katsova ja kuvaava ihminen on entistäkin yksinäisempi. Juuri eläintarhojen maailmassa ihminen haluaa halata pehmolelua tai katsoa Disneyn animaatiota: eläinyhteyden katkaissut, yksinäinen ja teollistunut ihmisapina etsii kosketusta muuhun eläinkuntaan usein keinotekoisten hahmojen kautta. Samalla hän saattaa unohtaa, että tuo eläinkunta on paitsi hänessä itsessään, myös kaikkialla hänen ympärillään – että hän voisi milloin vain astua lähemmäs kohti muovin ja pikseleiden sijaan biologiasta ja tietoisuudesta koostuvia lokkeja, mehiläisiä, ahvenia, sikoja tai rottia.

Samoin hän saattaa olla huomaamatta, että eläimiä voi kuvata ilman jyrkkiä erontekoja.

Yhteys, kerronta ja taide

Mutta miten kuvata eläimiä niin, että yhteys vahvistuisi?

Kuvaaminen on kerrontaa. ”Kerronnallisuus” ei tässä tarkoita narratiivisuutta tai kertomuksellisuutta, vaan laajemmin halua ilmentää, representoida, asettaa kontekstiin, kommunikoida. Kun ihminen kuvaa toislajista olentoa, hän kommunikoi siitä ja toisinaan myös sille. Hän kertoo tuon eläimen olemista omasta subjektiivisesta lähtökohdastaan käsin ja todentaa sitä muille ihmisille. Parhaimmillaan hän myös antaa äänen olennoille, jotka on liian usein vaimennettu ihmisen yleistetyksi vastakohdaksi sekä määritetty niiksi hiljaisiksi, jotka elävät ehdottoman rajapinnan toisella puolella.

Kuvatessaan eläimiä – kertoessaan toislajisia – ihminen myös ottaa kantaa erontekoihin, etäisyyksiin ja valtaan. Kun eläintarha kuvaa ja kertoo eläimiä, se rakentaa sanastonsa tietynlaisen maailmankuvan varaan – usein sellaisen, jossa eläin on lähtökohtaisesti etäällä ja kategorisesti erilainen. Kun ihminen astuu eläintarhaan, hän oppii puhumaan eläimistä geneerisinä lajeina ja geenipankkeina, joiden yksilöys ja koettu näkökulma, sekä tuota yksilöyttä ja näkökulmaa koskeva eettinen harkinta, on helppoa kadottaa viihteellisyyteen. Kuvaaminen voi siis vaimentaa, eikä kertominen ole aina toisen puolesta puhumista.

Vaihtoehtojakin kuitenkin on runsain mitoin. Yksi niistä on kirjoittaa tiedettä tai tutkimusta, joka pyrkii huomioimaan muiden lajien olemassaolon, mielellisyyden ja näkökulman. Toinen vaihtoehto on taiteellinen kuvaus, joka vie ihmistä lähemmäs toislajisia – tai paremminkin muistuttaa siitä, että me olemme jo aivan niiden äärellä, osa niitä tai heitä.

Voiko eläimiä kertoa? -työryhmässä tarkastellaan myös taiteen keinoja kuvata tai kertoa muita eläimiä. Viime vuonna työryhmässä tapahtui paljon. Oma tulkintani on, että suuri osa työryhmässämme vuonna 2021 tehdystä taiteesta kyseenalaistaa rajapintojen ehdottomuutta ja ihmiskeskeistä valta-asetelmaa. Samalla se käsittelee yhteyden kaipuuta toislajiseen.

Kuvataitelija Outimaija Hakalan ”Maassa, vedessä, ilmassa” näyttely (Galleria Joella 2021) toi muun muassa jokihelmisimpukat, ampiaiset, tuhatjalkaiset ja muurahaiset ihmiskokijan kautta kuvattuna yleisön luokse. Piirretyt ja valetut jokihelmisimpukat tuntuivat puhuvan jo pelkällä olemassaolollaan: katso, me olemme nyt, mutta pian me olemme poissa. Yhteenkootut kuolleet ampiaiset todensivat lajikadon mahdollista konkretiaa ja lopullisuutta, ja tuhatjalkainen kuhisi näyttelyn halki kuin merkkinä merkillisyydestä, jonka äärelle ei muisteta pysähtyä. Piirros muurahaiskeosta sekä siihen liitetty, aidosta keosta äänitetty äänimaisema, alkoi mielessäni elää ja kasvaa kaupungin ylle, kunnes ihmismaailma peittyi havuihin, ei-inhimillisiin päämääriin ja muurahaisten vilkkaaseen puheeseen.

Tanssiesitys ”Lokkijuttu” (Todellisuuden tutkimuskeskus 2021), jossa oli mukana Voiko-työryhmän Matilda Aaltonen, vei ihmisen niiden lokkien äärelle, jotka jo joka tapauksessa ovat luonamme, mutta joiden olemassaolo helposti työnnetään tietoisuuden rajojen tuolle puolen – etäälle ja kauas. Tanssitaitelijat liikkuivat kuten lokit, muuttuivat siivekkäiksi ja etsivät yhdistävää pintaa kuulokkeista tulevien äänten kutsuessa katsojaa kysymään, miten lokki kokee ihmisen. Esitys kertoi lokkeja ihmisen keholla ja kielellä, mutta sisälsi myös paikalle lentäneitä, katsojia uteliaasti tarkkailevia lokkeja, jotka olivat äkisti kuin näyttämön lavalla, valaistuina uudesta kulmasta, lähempänä ja lokkiudessaan hämmästyttäviä.

Pipsa Longan käsikirjoittamassa näytelmässä ”Fyra dagar av närhet” (Teatteri Viirus 2021) ihmisen ja toislajisen eläimen välinen raja hälveni. Näytelmä kertoi eläimestä nimeltä ihminen, jota lähemmäs lokit liitelivät. Äkisti ihminen ei ollutkaan pelkästään syvällisiä pohtiva, rationaalinen, kulttuurinen olento vaan myös ja ennen kaikkea biologinen eläin, joka mietiskelee, aistii, syö, nukkuu, parittelee, virtsaa ja oksentaa, etsii mukavuutta auringonpaisteesta, haukottelee, kuulostelee, tahtoo, havaitsee, venyttelee, herkuttelee, pysähtyy jälleen mietiskelemään ja jutustelee lajitovereiden kanssa. Näytelmä asettikin ihmisen oman zoologisen katseensa kohteeksi: ihminen katsoo eläintä itsessään, eli itseään. Se päättyi lokkien riemukkaaseen kiljuntakuoroon, jonka äänet olivat lähtöisin ihmisnäyttelijöistä. Etäisyydet kuroutuivat umpeen, moniääniset lajikollaasit lennättivät katsojan eläimeksi eläinten vierelle.

Kaikki kolme teosta tai teoskokonaisuutta asettuvat kohtaan, josta rakoilee kaipaus eläinyhteyteen. Ne oleilevat rajapinnan päällä ja osoittavat samalla tuon pinnan keinotekoisuutta. Eläin tuleekin rajapinnan yli ihmisen luo, ja toisaalta ihminen huomaa katsovansa itseään rajapinnan toisella puolella, eläimenä. Dikotomiset, jyrkät eronteot ja etäisyyden kulttuurinen etsintä alkavat vaikuttaa kömpelöiltä ja fiktiivisiin oletuksiin perustuvilta yritelmiltä, sillä eläin on luonamme ja meissä. Myös hierarkkinen ylemmyys ja tahto valtaan asettuvat kyseenalaisiksi. Ihminen voi listiä ja tuhota muurahaisia, simpukoita, ampiaisia ja lokkeja. Hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan niitä, sillä ne aina osittain ylittävät ymmärryksemme rajat ja liikkuvat osana sitä elämisen levotonta moninaisuutta, mikä muodostaa myös meidät itsemme, läikkyy ihmiskulttuurien tuolle puolen ja jatkuu meidän jälkeemme.

Samalla eläin esitetään sekä samankaltaisena että erilaisena. Eläin ei ole inhimillistetty, vaan jopa omituinen – ja silti tuttu. Taiteen kautta ristiriita hahmottuu ilmeisenä ja helppona, kun taas oma loogisuutta etsivä tutkijakieleni kangertelee sen edessä. Ollessani näiden teosten äärellä huomaankin, ettei etäisyyttä tavoitteleva tieteen kieli yllä samaan kuin taide, joka kuljettaa lähelle. Taiteen tarjoamat kuvaukset ja kerronnat ylettyvät pidemmälle.

Merkitys

Maailma on inhimillisesti merkityksellinen vain silloin, kun tunnistamme toislajiset. Pelkästään ihmiseen keskittyminen on monotonista: se on eläintarhan kaltainen vankila, josta puuttuu ei-inhimillisen luonnon variaatio. Ihmiskeskeisyys, joka kuvaa eläimiä vastakkainasetteluiden kautta, on siis myös ihmistodellisuuden rajoittamista ja tyhjentämistä. Se ei myöskään vastaa kaipuuseen olla yhteydessä toislajisiin toisiin – ”niihin”, jotka ovat oikeastaan ”heitä”. Berger oli oikeassa: me emme tarvitse enempää erontekojen eläintarhoja tai haltuunottavaa katsetta, vaan yhteyttä.

Kuvaan itse tilanteen näin: kosketus toislajisiin tekee todellisuuden täydeksi. Ehkä me siksi kerromme eläimiä, puhumme heistä, kuvaamme heitä sekä tieteen että taiteen keinoin. Ehkä me haluamme hetken koskettaa heidän kylkiään, lentää, madella tai juosta heidän vierellään, tunnistaa eläinten liikkeet itsessämme. Ehkä me haluamme huutaa etäisyyden ja esteiden yli niin kauan, että huutomme kietoutuu yhteen eläinten äänten kanssa tehden meistä ja heistä moniäänisiä, moniliikkeisiä, monikehoisia yhteyseläimiä, jotka viskovat pölyyntyneitä maailmankuvia kaltereineen rikki.

Silloin (eli nyt) me olemme edelleen muinainen ihmiseläin, joka piirtää kallion pinnalle toislajisten hahmoja voidakseen ymmärtää heitä lähemmin.

Elisa Aaltola

(Kuva: Carl Newton)

Kun näyttämö on lajienvälinen

Jotta muunlajisia eläimiä päästäisin kertomaan esittävässä taiteessa, on ensin purettava myytti, että esitys on ainoastaan inhimillistä todellisuutta käsittelevä paikka. Tämä ihmiskeskeisestä maailmankuvasta kumpuava taidekäsitys lymyilee edelleen joidenkin esitysten tekijöiden perusolettamuksena. Kertoaksemme eläinnäkökulmia tai tehdäksemme lajienvälisiä esityksiä on lähdettävä liikkeelle siitä, että tunnistetaan arvo myös muiden kuin ihmisten tarinoissa ja otetaan vakavasti muiden eläinten kyky osallistua taiteellisiin prosesseihin. Myös muut eläimet osaavat esiintyä ja niiden kanssa voi luoda kiinnostavia sekä uutta avaavia taiteellisia praktiikoita.

Eläimiä on toki näkyvillä melko paljon taiteessa ja kulttuurissa. Tämä ei kuitenkaan takaa muunlajisten eläinten äänen ja perspektiivin esiin tulemista. Eläimiä sisältävissä teoksissa ei välttämättä ole kysymys eläimistä itsestään, vaan eläinhahmoja on käytetty ja käytetään edelleen paljolti kertomaan meidän ihmisten tarinoita. Eläimet, elävänä tai kuolleena, muuntuvat taideteosten materiaaleiksi, niiden oma perspektiivi tai erityisyys ohitettuna. Tässä tekstissä puhun eläinten kertomisesta esittävässä taiteessa niin, että muunlajisista eläimistä kiinnostutaan ja niitä käsitellään eläinten itsensä takia.

Tekstini keskustelee esitystutkija ja -filosofi Laura Cullin esseen ”From Homo Performans to Interspecies Collaboration – Expanding the Consept of Performance to include Animals” (Cull 2015) sekä muunlajisten kielellisyyttä tutkineen Eva Meijerin ajatusten kanssa. Lajienvälisiä esityksiä ovat tutkineet toki muutkin tutkijat ja taiteilijat, Suomessa erityisesti ohjaaja ja tutkija Tuija Kokkonen.

ESIINTYMISEN MONINAISUUS

Laura Cull on kirjoittanut, että rajaa ihmisten ja muiden eläinten välille on vedetty ja muiden esiintymiskykyjä kielletty väittämällä, etteivät muut eläimet ole kykeneväisiä itsetietoisuuteen, kieleen tai roolien ja representaatioiden esittämiseen (Cull 2015, 19–20). Sen lisäksi, että nämä muista eläimistä tehdyt väitteet eivät kestä kriittistä tarkastelua, ne pohjaavat kapeaan ja vanhahtavaan ymmärrykseen esiintyjäntyöstä. Tällaisia väittämiä tekevä taho myös olettaa, että muiden lajien esiintymisen pitäisi olla samanlaista kuin meidän ihmisten.

Aloitetaan kielellisyydestä. Kyvyttömyyden ihmisten kaltaiseen sanoilla artikuloituun kieleen on ajateltu olevan yksi suurimmista esteistä lajienväliselle yhteistyölle. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että muilla eläimillä on omanlaista kieltään, jolla voi kommunikoida myös lajirajojen yli. Muiden eläinten kielellisyyttä laajasti tutkinut filosofi ja taiteilija Eva Meijer on kirjoittanut kirjassaan When Animals Speak miten ymmärryksemme kielestä on oikeastaan syntynyt muut lajit ulossulkevista käsityksistä. Jotta muiden lajien kielellisyyttä voidaan tutkia ja kielen ihmiskeskeisyys purkaa, on koko kielen ymmärrystä uudistettava. Kielikäsitykseemme tulee ottaa mukaan muunlajisten kielet ja lajienvälinen kommunikaatio. (Meijer 2019, 8–10.) Meijer ehdottaa, että kielen uudelleen ajattelun voi aloittaa ensinnäkin tunnistamalla, että me ja muut eläimet jaamme kielellisiä kommunikaation tapoja. Näissä jaetuissa kommunikaation hetkissä muut lajit käyttävät toimijuuttaan. Toisekseen on havaittava, että jo olemassa olevat käsitteet ovat vaikuttuneet muunlajisista, sillä elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden eläinten kanssa. Tästä esimerkkinä käsite intentio, tarkoituksellinen aikomus. Intentionaalisuus voidaan nähdä ihmistoimintaa laajempana asiana, kun ymmärretään, että eläinten intentiot osaltaan luovat käsitteen ”intentio” merkityksen. (Meijer 2019, 33.)

Muiden eläinten kyvyistä itsetietoisuuteen, oman toimijuuden tunnistamiseen ja esittämiseen on myös tutkittua näyttöä (mm. Cull 2015, 23; de Waal 2016, 235–238). Kykyjen olemassaolon todistelemisen sijaan, pohtisin mieluummin siitä, pääsevätkö ne esiin meidän ihmisten rakentamissa teatteritiloissa tai taidekonteksteissa. On myös ajanhukkaa jäädä väittelemään siitä, miten paljon muut eläimet ovat kognitiivisilta kyvyiltään meidän kaltaisiamme ja tällä tavoin kykeneviä meille ominaisilla tavoilla toimimaan esitysten tekijöinä. Cullin tavoin ajattelen, että meidän tulee miettiä uudelleen koko ymmärryksemme esityksestä niin, että se mahdollistaa myös muunlajiset tavat toimia esiintyjinä. Ihmiskeskeiset esityksen tekemisen käytännöt eivät purkaudu riittävästi, jos näemme luovuutta vain meidänkaltaisuudessa.

Esiintyä voi monella eri tavalla. Näyttelijä Katariina Lantto miettii näyttelijäntaiteen maisterin opinnäytetyössään ”Omana itsenä näyttämöllä. Rooli päällä vai ei”, milloin näyttelijä esiintyy omana itsenään ja milloin on roolissa. Opinnäytetyöhön on haastateltu myös tanssi- ja performanssitaiteilijoita, joten se tuo esiin eri aloilla toimivien esittävän taiteen opiskelijoiden näkemyksiä. Opiskelijoiden ajatuksista voi lukea, ettei mitään yhtä oikeaa tapaa esiintyä ole. Lantto käyttää aiheensa hahmottamiseen esitystutkija Michael Kirbyn kaaviota, joka jakaa esiintyjäntyön neljään eri tyyliin janalla, joka toisessa ääripäissä on näytteleminen (teeskentely, simuloiminen, representoiminen, roolit ja imitointi) ja toisessa ei-näyttelevän esiintymiseen. Ei-näytteleminen ymmärretään tässä esiintyjäntyönä, johon ei sisälly teeskentelyä toisesta ajasta, paikasta tai roolihahmosta. Omani sekä Lanton kokemus esiintymisestä nykypäivänä on, että tällä skaalalla liikutaan teoskohtaisesti tai yhden teoksen sisälläkin sujuvasti puolin ja toisin. (Lantto 2019, 10–11.) Omalla taiteen alallani, tanssitaiteessa, esiintyjäntyö pohjaa useasti erilaisiin ruumiillisiin harjoiteihin, joilla tekemistä ohjataan ja rajataan. Harjoitteiden tavoite voi olla paljastaa jotain itse ruumiillisuudesta ja sen suhteisuuksista, tai kuvitella ja luoda fiktiivisiä ruumiillisuuksia.

Jos joitain esiintymisen peruslähtökohtia haluaa määrittää, niin sanoisin esitykselle olevan ominaista tilanne, jossa joku viestii jotain toiselle tai jotain tulee näkyviin esiintyvän ruumiin kautta. Taiteen tai esitysten tekeminen ei voi olla riippuvainen joistain tietyistä piirteistä tai kyvyistä, kuten ihmismäisestä itsetietoisuudesta tai näyttelijän roolityön taidoista, jos ne nyt ovat jotain, mitä muilla eläimillä ei ole. Enhän minäkään, korkeakoulutettu tanssija, ole esiintyessäni aina kaikella tavalla tietoinen itsestäni tai luo representatiivista kuvastoa roolisuorituksilla. Iso osa esiintyjän koulutustani on oikeastaan ollut harjoittaa kykyä suunnata huomio muuhun kuin liikaan itsetietoisuuteen. Liialla itsetietoisuudella tarkoitan sen miettimistä, miltä minä näytän ulospäin tai toiminnan puhki järkeilyä. Näistä hetkellisesti luopuminen mahdollistaa keskittyminen läsnäoloon liikkeessä ja nyt hetkessä. Jo useassa tekemässäni esityksessä esiintyjäntyöllisten praktiikoiden pohjalla on ollut luopuminen representaatioihin tukeutuvasta ajattelusta. Tällöin huomio saa kulkea ruumiilliseen tietoon, liikkeen omaan potentiaaliin, aistillisuuteen ja teoksen mahdollisuuksiin vaikuttaa affektiivisesti. Näissä teoksissa en ole ollut jonkin ulkoisen valmiin idean tai harjoitellun roolin esittäjä, vaan esiintyminen on ollut jonkun jo minussa olevan piirteen esiin tuomista. Esiintyjäntyöni on tuonut esiin ruumiillisuuden sävyjä ja piirteitä tai esitystapahtumaan sisällytettyjen toimijoiden vuorovaikutuksia. Miten paljon sillä on väliä, että olen ihminen?

Muut eläimet omaavat paljon taitoja ja ominaisuuksia, jotka ovat olennaisia perinteistenkin esitysten tekijöille (Cull 2015, 21). Uskallan väittää, että jotkut eläimet ovat mitä todennäköisimmin itseäni paljon taitavampia tietyissä esiintyjäntyöllisissä taidoissa. Tällaisia taitoja voisi olla esimerkiksi valmius kiinnittyä ja olla läsnä esitysympäristölle. Tilalliseen läsnäoloon on moni muu laji harjaantunut arkisessa elämässään meitä länsimaalaisessa ihmiskulttuurissa eläneitä eläimiä paremmin. Muita kykyjä voisi olla niin sanottu omana itsenään näyttämöllä oleminen ja valppaus muutoksille esitystilanteessa.

LAJIENVÄLISET ESITYKSET

Esitysteoreetikko Una Chaudhurin ajatuksia mukaillen Cull painottaa esityksen mahdollisuuksia ulottua lajienväliseen maastoon. Jos sanoilla puhuttu kieli tosiaan luo rajaa ihmisten ja muiden eläinten väliseen ymmärrykseen, voi ruumiilliseen kommunikaatioon pohjautuva esitys tarjota syvempää ja kirkkaampaa ymmärrystä eläimyydestä, jonka jaamme muiden eläinten kanssa. (Cull 2015, 20–21.) Esitystä tehdessä on mahdollista antaa aikaa ja kiinnittää huomioita myös monimutkaisempiin kommunikaatiotapoihin, ihmetellä ja olla hämillään. Luova prosessi mahdollistaa työtavat, jossa tiedon subjekti voi olla myös muunlajinen eläin. Kommunikaation ja yhteistyön tavat voivat mukautua huomioimaan kaikkien lajien tarpeet.

Ajattelen, että muunlajisen läsnäolo ja lajienvälinen yhteistyö voi tehdä hyvää myös luovuudelle. Taide ja esitys ovat jatkuvasti itseään ja omia rajojaan kysyviä työmuotoja. Uteliaisuus toisenlajista elämää kohtaan onkin reitti kohti jotain vielä tuntematonta ja uutta. Muiden eläinten ottaminen mukaan esitysten tematiikkoihin ja taiteellisiin prosesseihin voi hyvällä tavalla ravistella esityksen tekemisen käytänteitä.

Lajienvälinen yhteistyö voi toki olla myös haastavaa. Toisenlajisen kokemuksia, ajatuksia ja motiiveja voi olla vaikea ymmärtää. Ja on hyvin mahdollista, että työ- ja kommunikaation tavat tulee miettiä ihan uudelleen projektissa, sillä ihmisten kesken kehitetyt metodit eivät välttämättä taivu lajienväliseen työhön. Esitys on kuitenkin hieno paikka olla vähän hämillään ja avoimena muodonmuutoksille ja merkityksille, joita lajienvälisyys tuo. Uppoutumalla jaettuun ruumiillisuuteen ja kokemuksellisuuteen taiteelliset prosessit voivat kuljettaa meidät erilajisten tietoisuuksien ja elämismaailmoiden äärelle.

Muilta eläimiltä ei myöskään tarvitse olettaa tai pyytää samankaltaista työroolia kuin ihmistaiteilijoilta. Teen tällä hetkellä Lajienvälisiä kohtaamisia -videoteosta kuvataiteilija Outimaija Hakalan kanssa. Teoksessa kohtaamme erilajisia helsinkiläisiä eläimiä. Kohtaamamme joutsenet, kanadanhanhet, valkoposkihanhet, supikoira, oravat, lokit ja muut eläimet vaikuttavat tekemisillään suoraan teoksemme sisältöön, vaikka heillä ei todennäköisesti ollut kuvaamishetkellä sen suurempaa motiivia tehdä taideteosta. Valitusta työtavasta huolimatta väittäisin, että kuvaamamme eläinyksilöt voidaan nähdä videoteoksen esiintyjinä yhtä lailla kuin minut ja Hakalan.

Lajienvälisten esitysten tekemistä estääkin ainoastaan jämähtäminen ihmiskeskeisyyteen sekä liika kiinnostus vain itsestämme, mikä on toki taidetta laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Muiden lajien ulossulkeminen esityksistä sekä eläinten kielellisyyden kieltäminen ovat tapoja ylläpitää ihmiskeskeisten narratiivien ylivaltaa. Taiteessa on kuitenkin radikaalia uutta luovaa voimaa. Muiden lajien ottaminen mukaan esittävään taiteeseen luo mahdollisuuden kuvitella lajienvälistä tulevaisuutta, jossa muiden eläinten arvo on tunnistettu. Laura Cull kirjoittaa, että työskentely muunlajisten eläinten kanssa mahdollistaa meidän omien eläimelliseksi miellettyjen piirteiden vaalimisen sekä kitkee pois ajattelua, että muiden lajien erilaisuus on jotain vähempiarvoisempaa (Cull 2015, 35).

VASTUUSTA

En kuitenkaan kehota kaikkia esittävän taiteen tekijöitä täyttämään tulevia teoksiaan eläimillä. Muunlajisten kanssa työskentely vaatii vastuun kantamista niiden hyvinvoinnista koko taiteellisen prosessin ajan, myös varsinaisen työn ulkopuolella. Harjoitus- ja esitystilojen valinnoissa tulee huomioida niiden sopivuus muunlajisille. Eläimille tulee taata tietyt hyvään työkulttuuriin kuluvat asiat, kuten toimijuus työryhmässä, riittävät tauot ja mahdollisuus suostumuksen ilmaisuun. Ensisijaisen tärkeänä pidän sitä, etteivät eläimet kuole taideteosten takia.

Muunlajisiten eläinten asioita ja eläinsuhdettamme voi käsitellä taiteessa myös monella tapaa kiinnostavalla tavalla ilman, että ottaa oikeita eläimiä näyttämölle. Tästä esimerkkinä Pipsa Longan käsikirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä Toinen luonto, jossa muunlajiset eläimet tulivat lavalle moninaisten representaatioiden kautta. Esitys puhutteli katsojansa eläinsuhdetta ja vei huomion muunlajisiin, vaikka ainoat elävät eläimet lavalla olivatkin ihmisiä.

Jos valmiudet vastuulliseen työhön löytyvät, voi elävien eläinten ottaminen mukaan työprosesseihin kuitenkin avata rikkaan toimintamaaston ja olla mielekästä kaikille osapuolille. Eva Meijerin mukaan muita eläimiä tulee kuunnella, kun kieltä tutkitaan ja määritellään uudelleen (Meijer 2019, 239). Jos ihmiset vain keskenään pohtisivat sitä, mitä kaikkea eläinten kielellisyyteen sisältyy, jäisi tutkimuksesta varmasti pois paljon olennaista. Sama pätee esityksiin. Jotta esitys laajenisi käsittelemään myös muita eläintodellisuuksia, tulee meidän yhdessä muunlajisten eläinten kanssa tutkia ja venyttää esityksen rajoja.

Matilda Aaltonen

Kuvat: Mia Jalerva ja Joonatan Aaltonen

Lähteet:

Cull, Laura. 2015. ”From Homo Performans to Interspecies Collaboration – Expanding the Consept of Performance to include Animals” kirjassa Performing Animality – Animal in Performance Practices. Palgrave Macmillan. England.

Lantto, Katariina. 2019. Omana itsenä näyttämällä. Rooli päällä vai ei. Opinnäytetyö, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki.

Meijer, Eva. 2019. When Animals Speak – Toward an Interspecies Democracy. New York University Press. New York.

de Waal, Frans. 2016. Olemmeko riittävän älykkäitä tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat? Suom. Juha Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

Taideteokset:

Lajienvälisiä kohtaamisia. Matilda Aaltonen ja Outimaija Hakala. Videoteos valmistuu syksyllä 2021.

Toinen luonto. Teksti Pipsa Lonka. Ohjaus Anni Klein. Näyttämöllä Maria Ahlroth, Jessica Raita, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti. Lavastus- ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas. Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo. Valosuunnittelu & video Jani-Matti Salo & Mark Niskanen. Dramaturgi E.L. Karhu. Esitys 21.3.2019 Viirus, Helsingissä.

Kettu katsoo takaisin – eläinrepresentaatioista

Matilda Aaltosen ja äänisuunnittelija Markus Tapion yhteistyönä tehty audioessee Kettu katsoo takaisin – Eläinrepresentaatioista julkaistiin 30.5.2021 Ylellä Radiogallerian tuotannossa. Sanojen, kuvien ja kertomusten voimaa käsittelevässä ääniteoksessa Salla Tuomivaaran sekä Liisa Kasken ajatukset yhdistyvät orgaanisen ja synteettisen rajapinnassa kehkeytyvään äänelliseen maisemaan, joka kutsuu tuntemaan ja viipyilemään.

Teoksen äänimateriaali rakentuu erilaisista kuulokuvista, eliöiden kuhinasta ja aamuöisistä lintuparvitsa, ja leikittelee äänellisillä representaatioilla. Sähköinen ja synteettinen ääni yhdistyy saumattomasti kenttä-äänityksiin. Asiapuheen rinnalle muotoutuu auditiivinen maisema, jossa kuvitellaan lajien kirjoa ja uusia ympäristöjä. Teos on informatiivinen, mutta lisäksi toivomme sen olevan kuuntelijalleen paikka rauhoittua ja käsitellä ajatuksiaan sekä kokemuksiaan. Fragmentaarinen ja hengittävä teosrakenne on luotu tukemaan tätä.

Käsittelemällä eläinrepresentaatioiden merkityksiä Kettu katsoo takaisin – eläinrepresentaatioista sukeltaa Voiko-hankkeen tutkimuskysymysten ytimeen. Se tuo esiin eläintentarinoiden haasteita ja ehdottaa suuntaviivoja muita lajeja kunnioittaviin kertomuksiin.

Teos kuultavissa Yle Areenassa tästä linkistä.

Lajienvälisiä kohtaamisia – luonnos 1, Aino ja pikkuiset

MUU Helsinki nykytaidekeskuksessa 14.5.2021 toteutettu online-performanssi Lajienvälisiä kohtaamisia – luonnos 1, Aino ja pikkuiset oli katkelma Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan tekeillä olevasta videoteoksesta, joka esitetään syksyllä 2021 Todellisuuden tutkimuskeskuksen off-ohjelmistossa. Ihmisten ja muunlajisten eläinten suhdetta ja kohtaamisia käsittelevässä videoteoksessa etsitään tapoja kertoa eläimiä niin, että he saavat määrittää tilanteiden kulun, ovat vahvoja toimijoita ja tulevat nähdyksi yksilöinä.

Aino ja pikkuiset ovat Töölönlahdella asuva joutsenperhe. Aino-äiti jäi poikueensa kanssa yksin, kun haavoittunut Alvar-isä jouduttiin viemään Korkeasaaren villieläinsairaalaan, missä se päädyttiin lopettamaan. Lahden pohjoispuolella elävä toinen joutsenpariskunta osoittautui pian vaaralliseksi Ainolle ja pikkuisille, jotka reviiritietoinen koiras pyrki hukuttamaan. Joukko ihmisiä päätti auttaa Ainoa ja alkoi pitää vahtivuoroja soutaen, sillä hyökkäävä koiras arasti ja vältteli Ainolle tuttua venettä.

Helsingin sanomien kirjoituksessa vahtivuoron pitäjä kertoo joutsenkoiraan hyökkäysten Ainoa ja poikasia kohtaan olevan luonnollisia, mutta samalla Alvarin kuoleman jälkeen suojattomaksi jääneen joutsenperheen hukkuminen olisi julma kohtalo. Vahtijat tiesivät puuttuvansa luonnon kiertokulkuun, mutta koska ihminen jo puuttui joutsenten elämään lopettamalla Alvarin, heistä tuntui vastuulliselta auttaa Ainoa poikasineen selviämään. 

Osallistuimme loppukesästä soutuvuoroihin ja olimme mukana, kunnes poikaset oppivat lentämään. Keräsimme samalla materiaalia teostamme varten ja tutustuimme joutseniin.

Performanssin kautta pääsimme kokeilemaan eläinyksilöiden kertomista yhdistellen videokuvaa, puhetta ja musiikkia. Valmiissa videoteoksessa Lajienvälisiä kohtaamisia esiintyy joutsenten lisäksi useita muita tapaamiamme helsinkiläisiä eläimiä.

Taltiointi performanssista:

Lähteet ja lisätietoa Ainosta ja Alvarista:
https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006563393.html

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002913805.html

Todellisuuden tutkimuskeskuksen off-ohjelmisto:

https://todellisuus.fi/off-ohjelmisto/

Olevaisia

Hän, Raakku (2021) patinoitu kipsivalos.

Olevaiset ovat kipsivalosten ja mustepiirrosten keinoin tehtyjä kuvia kivi- kasvi- ja eläinkunnan olennoista, jotka ovat huhtikuussa esillä Kouvolan Poikilo-museossa sijaitsevassa Kouta-galleriassa. Olevaisten rinnalla museossa on laajempi Ilmiöitä ja Olioita näyttely, jossa on Timo Heinon, Jaakko Tornbergin ja Timo P. Vartiaisen teoksia. Koen näistä erityisesti Timo Heinon veistokset läheiseksi omalletaiteelliselle työskentelylleni. Heino on minulle itse asiassaesikuva, jonka kekseliästämateriaalinkäyttöäja veistosten estetiikkaa olen ihaillut jo opiskeluaikanani. Hän kysyi taiteellista tutkimusta edustavassa väitöskirjassaan Aineen olemuksesta materian muuntumiin (2016), voisimmeko luoda uudenlaista aineellista symboliikkaa tiedostamalla jatkuvan ainesten vaihdannan materiaalisen maailman prosesseissa? Eri kategorioista peräisin olevien materiaalien sekoittumisen myöntäminen erottamattomaksi osaksi maailmassa-olemista voi Heinon mukaanviitoittaa tietä eteenpäin sellaisista vastakkainasetteluista, jotka ovat tehneet länsimaisen ihmisen suhteista aineelliseen maailmaan kompleksisen. Heino ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki aineelliset sekoitukset tulisi hyväksyä, tai että sekoittuminen olisi aina myönteinen ilmiö. Hän mainitsee esimerkkinä geenimuuntelun ennakoimattomuuden mukana tulevat potentiaalisesti tuhoisat seuraukset: emme voi varmasti tietää, mitä tapahtuu, jossa arktiselta kalalajilta siirretään jäätymisen estäviä ominaisuuksia sisältäviä geenejä tomaattiin, jotta se kestäisi kylmää paremmin. Suhteeni uusmaterialistiseen estetiikkaan ja siihen liittyviin eettisiin haasteisiin on hyvin pitkälti jaettua Heinon ajattelun kanssa. Olen ilahtunut teostemme rinnakkaiselosta Poikilo-museon ja Kouta-gallerian tiloissa, joissa Koronan aikana valitettavasti on ollut kovin hiljaista.

Red List of European Trees (2020) mustepiirros ja lasi, yksityiskohta.

Omat olevaiseni rakentuvat kuitenkin perinteisten kuvataiteen tekniikoiden ja materiaalien ympärille uusmaterialismin sijaan. Eläimiä, kasveja ja kiviä esittävien kuvien teon ensisijainen lähtökohta on ollut yksilöyden kysymyksissä, jotka eivät ulotu noihin kaikkiin kolmeen olentoryhmään. Kaikki olevainen koostuu maailmassa hajallaan olevista taitoisiinsa liittyneistä hiukkasista. Aine kiertää ja ottaa muotonsa erilaisissa olennoissa ja kappaleissa, joita tarkastelen teoksissani pohtien miksi tietyt olomuodot on arvotettava merkitsevämmiksi kuin toiset. Toivon että kalliot pysyvät tukevana kamarana monimuotoiselle elämälle, eivätkä uhanalaiset puut, kasvit ja eläimet katoa sen pinnalta. Kaikkea elämää ja olemassaoloa tulee vaalia, mutta etenkin tuntoisia ja mielellisiä eläimiä meidän tulisi kohdella myötätuntoisesti, niiden erityisyyttä kunnioittaen.

Snejka (2021) mustepiirros.

Olen viime aikoina ajatellut paljon pieniä olentoja, heitä, jotka helposti sivuutetaan huomaamattomina ja vähäpätöisinä. Pienimmilläkin eläimillä on kuitenkin paikkansa luonnon monimuotoisessa kudelmassa, oma olemassaolonsa ja elämänsä, joka on yhtä tärkeää kuin suurempien, äänekkäämpien ja voimakkaampien olentojen. Opin hiljan Anni Kytömäen pitämältä, hänen Margarita-kirjaansa (2020) ja sen jokihelmisimpukoita sivuavalta luennolta, että tutkimuslaitoksenaltaassa elävät jokihelmisimpukat, eli raakut, oppivat tunnistamaan hoitajansa. Raakut eivät välitä, jos tämä tuttu henkilö laittaa kätensä veteen, mutta vieraan tehdessä saman ne sulkeutuvat kuoreensa, suojautuvat mahdolliselta uhalta. Hekin haluavat selviytyä, olla ja elää rauhassa. Veistin Raakun ja piirsin hänelle sukulaisia. He ovat kaikki sitkeitä kirkkaiden ja virtaavien vesien pohjalla eläviä suurikokoisia nilviäisiä, jotka ovat tällä hetkellä erittäin uhanalaisia. He voivat elää jopa 200-vuotiaaksi, on siis toivoa, että osa tällä hetkellä tutkimuslaitoksella elävistä simpukoistakin ehtii tulevaisuudessa paluumuuttaa luonnonvesiin, jos me ihmiset piakkoin autamme niiden asuinsijat elinkelpoiseen kuntoon tuhoamisen sijaan.

Taiteellisen tutkimuksensa tuloksena Timo Heino ajattelee minuuden muodostuvan ja muokkautuvan erilaisten vuorovaikutusssuhteiden ja ainestenvaihdunnan verkostossa, minkä vuoksi ei ole mielekästä rajata tai eristää yhtä muusta maailmasta, vaan keskittyä sen sijaan eri aineksista muodostuviin välimatkoihin ja niidenkudelmaan. Hän päättää väitöskirjansa lauseeseen ”Tässä maailmassa-olemisessa ja maailman kokemisessa elämme osana meidät ympäröivää ja läpäisevää arvoituksellista todellisuutta, jota kutsumme aineellisuudeksi”. Se voisi kuvata hyvin myös taiteellista työskentelyäni ja ihmettelyäni maailman olevaisten parissa. Yhdistän kuitenkin ajatuksen minuudesta voimakkaastiyksilöön, tunteviin ja mielellisiin eläimiin, jotka asetan osaksi tuota materiaalista kudelmaa korostaen heidän merkitystään aktiivisina toimijoina ja henkilöinä, joiden elämää tulee kunnioittaa.

Outimaija Hakala

Outimaija Hakala: Olevaisia

Kouta-galleria 30.3.–25.4.2021

Kouvola-talo/ Varuskuntakatu 11, 45100 Kouvola 

ti–pe klo 11–18, la–su 12–17, ma suljettu

Poikilo-museon lippu 11/8 €, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.

Asubjekti/ Kiven kuva (2021) patinoitu kipsivalos.


	

Toinen luonto, käsiohjelmateksti

Katson ulos ikkunasta ja kanahaukka istuu puunoksalla.

En heti käsitä, mikä se on, koska näky on niin yllättävä. Katson ja katson, haukka istuu ja kääntelee päätään. Pelkään sen lähtevän, sydän sykähtelee yllätyksen ja ihmetyksen ilosta. Minuutit kuluvat, mitään ei tapahdu. Haukka on ja tarkkailee. Joskus se pörhistää sulkiaan. Yritän jaksaa olla ja käsittää, että se todella istuu tuolla, elää omaa vastaansanomatonta elämäänsä.

Muistan Aram Saroyanin runon. Etsin kirjan käsiini ja luen sen.

lintu

lintu

lintu

Runo on täynnä ihmetystä. Linnun ihmeellisyys sykähtää tietoisuuteen yhä uudelleen ja uudelleen. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa sellainen olento kuin lintu? Ihmetystä seuraa kiitollisuus ja onnellisuus siitä, että he elävät vierellämme.

Saroyanin runo tiivistää sen, miten kielellä voisi lähestyä toisen eläimen olemassaolon käsittämistä. Lintu on runossa vain lintu. Lintu ei ole nimetty, ei otettu haltuun, ei luetteloitu. Lintu jää vapaaksi. Lintu on tietty lintu, yksilö, mutta jos lukutapaa hieman siirtää, luo runo myös pienen parven lintuja. Parven jokaisen lintuus on samankaltainen, mutta omansa.

Runo havaduttaa tottumuksen voimasta. Lintu näyttäytyy äkkiä outona ja arvoituksellisena. Muistikuvat tungeksivat ja jokainen ajatus linnusta on yhtä paljon lintu kuin toinenkin. Sanan ääret laajenevat. Runo on puhtaasti kieltä. Se käyttää kielen pelastavaa voimaa, tukee elämää sanomalla sen, todentamalla eläjän. Se suuntaa huomion kielen voimaan ja kykyyn luoda potentiaalisuutta. Lintu on.

Mitä on lintu? Mitä on, kun on lintu? Äkkiä kielestä valahtaa pois voima, kieli on myös kyvytön, puutteellinen. Kyvytön tavoittamaan linnusta mitään muuta kuin ääriviivat, ehdotuksen yleiseksi merkiksi sille valtavalle kirjolle yksilöitä, mahdollisuuksia ja kokemuksia, joihin emme kielellä voi yltää. Kielen alla on koko kielettömyyden avaruus, jonka kaiun me tunnemme. Siellä on linnun käsittämättömyys, kaikki se mikä on olemassa, mutta joka ei sijaitse kielessä. Siellä on kuolevaisuus, haavoittuvaisuus, elämän tieto. Voimattomuudessa piilevä voima. Tämän äärellä voin rauhoittua. Tunnustella ja tunnustaa rajallisuutta.

Saroyanin runo pysyttelee kunnioittavan välimatkan päässä, jättää tilaa, antaa olemassaolon ilmetä pyytämättä tai kesyttämättä sitä. Se on villi, vapaa, rauhallinen. Mitään ei tapahdu, kaikki on liikkeessä.

On kulunut jo kolme tuntia. Kanahaukka on yhä paikoillaan. Minä lähden tästä sitä ennen, ehdin ajatella, kun se lehahtaa alas lahdelle ja on poissa. 

Pipsa Lonka, 6.2.2018

(Kuva: Shinta Kikuchi. Saroyanin runon suomennos: Kristian Blomberg ja Harry Salmenniemi.)