Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Salla Tuomivaaran puheenvuoro Lajienvälisiä kohtaamisia -tapahtumassa Koneen Säätiön Lauttasaaren kartanolla 28.4.2022

Miten eläimet kohtaamme ja miten heitä kerromme

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen eläinten ääreen. Kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Voisimmeko pysähtyä yksilön äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Entä millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten katsomisen ja kertomisen tapoja?

Olen sosiologian eläinkäsityksiä tutkiva sosiologi. Viime vuoden loppuun asti työskentelin Voiko eläintä kertoa? -hankkeessa, yhdessä filosofi Elisa Aaltola ja tanssitaiteilija Matilda Aaltosen ja kuvataitelijan ja tutkijan Outimaija Hakalan kanssa. Työskenneltyäni tutkijana tähän asti aina teoreettisten sosiaalitieteellisten tekstien parissa, asettuminen Voiko-hankkeen myötä seuraamaan ja pohtimaan sitä, miten taiteessa eläintä kerrotaan, on ollut hyvin antoisaa.

Näin Matilda Aaltosen ja Outimaija Hakalan videoteoksen Lajienvälisiä kohtaamisia tänään neljättä kertaa, kolmannen kerran valmiina. Jokaisella kerralla olen löytänyt siitä jotain uutta. Tänään kiinnitin huomiota etenkin siihen, miten videon ihmiset näyttäytyvät ikään kuin lajina muiden eläinlajien joukossa.

Tutut vieraslajit

Kun näin tämän teoksen ensimmäistä kertaa, jäin miettimään, että merkittävä osa tavatuista, etenkin pitkään kuvatuista eläimistä on vieraslajeja. Mietin, että tämä tulee todennäköisesti johdattelemaan sitä, miten useat katsojat tätä teosta katsovat. Katsomme eläimiä hyvin keskeisesti lajin ja etenkin sen perusteella, millaiseen kategoriaan kyseisen eläimen sijoitamme.

Me katsoimme pitkään supikoiraa, kanadanhanhia, aikoinaan vieraslajiksi luultua kyhmyjoutsenta, joka on yhä huomattavasti vähemmän arvostettu kuin kansallislintumme laulujoutsen. Katsoimme tulokaslaji valkoposkihanhia. Mutta näimme myös monia muita: lumikon, sinisorsia, varpusia, talitiaisia, oravia, naurulokkeja, jonkin kotiloistamme, erilaisia hyönteisiä.

Mainitsin vieraslajit tiedostaen, että vieraslajitermi on ongelmallinen sekä merkitykseltään että rajoiltaan ja siitä voidaan puhua hyvin kriittisesti. Kuten kaikki ihmisen luomat kategoriat, se oikeastaan sijaitsee vain ihmisen käsityksissä. Luonnossa ei ole selkeitä rajoja. Mutta vieraslaji on myös luotu ihmisen toimesta siinä mielessä, että siinä on kyse oman lajimme maantieteellisesti siirtämistä lajeista. Kuitenkin suhtaudumme vain osaan tällaisista lajeista negatiivisen vieraslajikehyksen kautta, ja toisiin emme niinkään sovella tätä lähestymiskulmaa.

Vieraslajikysymys myös osoittaa, miten historiallisesti muuntuvia näkemyksemme muista eläimistä ovat olleet. Olemme vaikuttaneet muihin lajeihin valtaisin voimin, vaikka emme juurikaan ole vielä näitä lajeja tai niiden asemaa luonnossa ymmärtäneet. Pitkään vieraslajeja on luotu ja lisätty aivan tietoisesti ja osin näin toimitaan yhä. Olemme siirtäneet lajeja maasta ja maanosasta toiseen – lahjaksi, iloksi, riistaksi, turkiseläimiksi, puistojen somistukseksi – ja myös vahingossa. Olemme kasvattaneet ja ruokkineet vieraseläimiä. Ja teemme sitä yhä samaan aikaan kun yritämme tappaa osaa näiden lajien yksilöistä lajien poistamiseksi tai kantojen ”kurissa” pitämiseksi.

Mainitsemani vieraslajikysymys liittyy siihen, että tämä videoteos on hyvin helsinkiläinen teos. Sen lajit ovat helsinkiläisten tapaamia lajeja. Siinä tavataan toislajisia eläimiä sellaisissa konteksteissa, joissa helsinkiläiset heitä usein tapaavat. Teoksessa muotoillaan kauniisti, että ”kaupungit ovat usein muualta tulleiden paikkoja, Helsinki on sellainen myös. Olemme junan tuomia, meren yli lentäneitä, jostakin tulleita ja toisillemme vieraita, silti kaikki täällä ainakin tällä hetkellä oleilevia. Helsinki on sekä meidän ihmisten että muunlajisten eläinten koti. He elävät rinnallamme ihmisten rakentaman ja ei-inhimillisen luonnon rajapinnoilla”

Tämä teos ei yritä mennä jonnekin ”luonnompaan luontoon” kuin tavallinen ihminen. Se ei yritä tavoitella jotain eksoottista, alkuperäistä villiä eläintä ja luontoa. Se kuvaa suhdettamme muihin lajeihin täällä, tässä ja nyt.

Liminaalieläinten lähellä

Tapamme ottaa luonto haltuumme ja rakentaa kaupunkimme ohjaa meidät tiettyjen ja tietynlaisten eläinten ääreen. Vieras- ja tulokaslajien suuri määrä on tyypillistä urbaaneille ympäristöille. Teoksessa esiintyvät eläimet ovat pitkälti niin kutsuttuja liminaalieläimiä, eräänlaisia semivillejä eläimiä, jotka eivät ole täysin villejä ja luonnonvaraisia, mutta eivät domestikoituneitakaan. Nämä eläimet elävät luonnonvaraisen luonnon ja ihmisten rakentaman ympäristön välitiloissa. Luonnonvarainen luonto alkaa tosin käsitteenä hämärtyä. Mutta nämä elävät – melko isoiksi – ei-domestikoiduiksi eläimiksi epätavallisen lähellä ihmistä, häntä suuresti pelkäämättä. Niitä voisi kutsua ihmiseen tottuneiksi. Näitä eläimiä ovat tyypillisimmillään oravat ja siilit.Nämä eläimet ovat pidettyjä, mutta eivät monille näyttäydy ikään kuin oikeana luontona, sillä ne ovat ylittäneet luonnon ja kulttuurin rajan. Turvautuen esimerkiksi ihmislähtöiseen ruokaan.

Tämä teos sai minut miettimään miten paljon eläimeen kohdistavaan arvostukseemme vaikuttaa se, näemmekö eläintä usein ja suurina määrinä, vai harvoin ja yksittäin. Suurina laumoina liikkuvat eläimet tuntuvat sotkevan järjestyksemme, ne tunkeutuvat tilaamme – ne ovat kovin, kovin helposti liikaa: valkoposkihanhet, merimetsot. 

Harvoin näyttäytyvä eläin on ihmeellinen, arvostettava – ellei se ole liian pelottava. Muut lajit eivät saa tulla silmille. Niiden on pysyttävä tilassa, joka on ihmisen mielestä sopiva. 

Voi todeta, että keskuudessamme on lähes kaikkia luonnonvaraisia eläimiä niin vähän, että ihmisen on oltava kuin kuollut, jotta niitä näkisi. Muita kuin näitä ilmeisimpiä liminaalieläimiä. 

Me sen sijaan olemme aivan kaikkialla ja meitä on loputtoman paljon – niin paljon, että olemme luoneet uuden geologisen aikakauden – antroposeenin.  Ihailemme eläimiä, jotka sopeutuvat meihin huonoimmin. Jotka pakenevat antroposeenin perimmäisiin nurkkiin. Ne ovat tahratonta luontoa. Jota itsemme takia ei oikeastaan ole enää jäljellä.

Näemmekö eläimiä omilta eläintarinoiltamme?

Me toistamme tiettyjä tarinoita eläimistä emmekä osaa oikein nähdä niitä enää ilman niitä – nämä tarinat yleensä samalla toistavat ja vahvistavat kulttuurillemme niin tärkeitä eläinkategorioita ja sitä, miten asioiden kuuluu olla. Kerromme näitä tiettyjä tarinoita eläimistä, mutta nämä tarinat ehkä peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Katsellessamme eläintä näemme helposti vain kulttuurimme kertoman tarinan. 

Miten sitten voisimme kertoa eläimiä paremmin? Onko meidän mahdollista pysähtyä yksilön tai yksilöiden äärelle ja katsoa toisin, ohi vakiintuneen tavan kertoa eläimiä? Millä tavoin voimme kehittää uusia eläinten kertomisen ja kuvaamisen tapoja? Väitän, että yksi avain parempaan suhteeseen muihin eläimiin on siis niiden lähestyminen avoimesti, ja herkkyydellä tarkkaillen. Avoimuus tarkoittaa sitä, että pyrimme tarkkailemaan toista eläintä ilman sitovaa ennakkotietoa, stereotypioita – vapaana ennakko-oletuksista, joita meillä on tästä lajista, eläimistä, eläimellisyydestä, eläimyydestä, suhteestamme eläimiin. Niin että olemme mahdollisimman avoimia heidän olemukselleen ja toiminnalleen. 

Kuten todettua, kulttuurimme ohjaa meitä katsomaan eläintä monien hyvin vahvojen linssien, moneen kertaan kerrottujen tarinoiden kautta. Muun muassa tiede on näyttänyt, että kun alamme katsoa tarkemmin, uusin tavoin, huomaamme lähes aina vanhojen kertomusten olleen väärässä. – Eläinten kokevan ja kykenevän, viestivän ja toimivan eri tavoin kuin olemme ajatelleet, tai itsellemme uskotelleet.

Mutta näiden vanhentuneiden kertomusten sivuuttaminen, ohittaminen, yli meneminen ja uudelleen kirjoittaminen vaatii työtä. – Aktiivisia uusia katsomisen ja kertomisen tapoja.

Toisin katsominen 

Tämän tänään näkemämme teoksen tekijöiden lähestymistavassa on jotain sellaista, mitä näemme harvemmin. He tekivät teoksen osana hankettamme, jossa pohdimme nimenomaan sitä, miten me olemme eläimiä kertoneet ja esittäneet ja miten nämä tavat kertoa eläimiä – tieteessä, taiteessa, kulttuurissamme hyvin laajasti – vaikuttavat siihen, miten näitä eläimiä kohtaamme. Miten heidät näemme. Hakalan ja Aaltosen teos kertoo yhden tarinan siitä, miten tämä itsen työntäminen syrjään ja hiljentäminen toimii. – Oikeasti se on kaikkea muuta kuin lähes kuollutta olemista. Se on viritettyä herkkyyttä, todella auki olemista.

Kertomalla yhä moninaisempia tarinoita ymmärrämme kohdettamme täydemmin. Aivan kuten ymmärrämme ihmistäkin paremmin, kun kertomuksemme on hänestä ovat yhä monimuotoisempia, yhä useammalla äänellä ja useammasta lähestymistavalla kerrottuja. Yksi väylä uudenlaiseen kertomiseen on antaa muiden eläinten kertoa mahdollisimman paljon itse ja hiljentyä itse kuuntelemaan.

Tämä teos eroaa luontodokumentin tyypillisestä narratiivista. Teosta ei ole käsikirjoitettu mitenkään, joten siinä ei haeta esiin tiettyä eläinten toimintaa, vaan pysähdytään sen äärelle, mitä kohdataan. Eläimen käytöstä ei selitetä. Sitä on katsottava ja tulkittava itse. Odottaminen kuvataan, se että eläin ei ole lähellä. Kuvataan se, miten katselemme luontoa, ympäristöämme, siten kuin usein katsomme, toivoen toislajisten lähestyvän. Teoksessa – kuten yleensä arjessakin – toisen lajin edustajan toiminnasta riippuu, syntyykö vuorovaikutusta, tai saammeko edes katsoa läheltä.

Tässä teoksessa ei eroteta ihmistä kuvasta. Hän saa kommunikoida, myös eläinten kanssa. Vaikuttaa sen käytökseen. Saa ilmaista emootioita äänillä. Tässä teoksessa myös me olemme katseen kohteita, myös meidän toimiamme seurataan ja meitä tarkkaillaan. Eläimen katse kohdistuu kameran kautta meihin ja herättää kysymyksen: ”mitä he meistä ajattelevat?”

Tämä videoteos muistuttaa minua meidän epätoivoisesta halustamme nähdä edes osaa eläimistä hyvin läheltä, ehkä saada ne syömään kädestämme. – Kuinka voimallinen tuo sanonta onkaan. Kun köyhdytämme ympäristömme emmekä enää elä eläinlaumojen keskellä pienenä vähemmistönä, vaan olemme valtava enemmistö, niin yritämme heitellä pullaa ja laittaa pihalle kissanruokaa – olemme oppineet lopulta, ettei tarjolle saa laittaa maitoa – ja toivomme, että edes ne kesyimmät uskaltautuisivat luoksemme.

En varmasti ole yksin ajautuessani aina välillä pohtimaan, onko ollut aika, jolloin muut lajit – osa niistä – ei ole pelännyt ihmistä? Ehkä kaipaamme ikuisesti aikaa, kun elimme monilajisemmin. Maailmassa, joka oli myös muiden lajien täyttämä, ei vain meidän itsemme.

Mietin ovatko nämä videoteoksen eläimet niitä lajeja, jotka hidastavat törmäystä todellisuuteen – siihen, että olemme tuhonneet valtaosan elämästä ympärillämme. Keräämme ympärillemme niitä muutamia, joita vielä on. Jotka pystyvät elämään meistä huolimatta. Näitä lajeja yhdistää rohkeus, uteliaisuus. Ne ovat antroposeenin selviytyjiä.

Sosiologina mietin tätä videoteosta myös kuvauksena kaupungista, joka on keskeisesti monilajinen. Myös kaupunki voi olla paikka, jossa ihminen voi esimerkiksi päättää elää lähinnä suhteessa muunlajisiin. Se on kuvaus Helsingistä lajien välisen kokemisen näkökulmasta. 

Tätä teosta katsoessani tuntuu jälleen kerran uskomattomalta, että ihmistä sosiaalisena olentona tutkiva tieteenalani pystyi vuosikymmeniksi sulkemaan silmänsä ja sitä kautta mielensä siltä, että ihminen on keskeisesti myös muiden lajien kanssa elävä laji. Ja että tämä lajien välinen elämä olisi mielekäs tutkimuksen kohde, joka voisi myös lisätä ymmärrystämme siitä, mitä ihminen on, mitä ihminen sosiaalisena olentona on. 

Nyt tämä pohdiskelu on alkanut ja muiden lajien huomiointi lisääntynyt. Tätä on ihmistieteiden eläinkäänne, joka on puolestaan osa posthumanistista käännettä. Humanistinen ajatus ihmisen erityislaatuisuudesta, joka tekisi oikeastaan vai meistä itsestämme kiinnostavia olentoja, on osoittautunut syvästi ongelmalliseksi.

Oikeudesta puuttua

Viimeisenä totean, että tämä teos esittää myös keskeisen kysymyksen siitä, onko meillä oikeus – tai velvollisuus – puuttua muiden eläinlajien keskinäisiin suhteisiin. Ja jos on, niin milloin on?

Tämän teoksen yksi osuus – tarina joutsenista – muodostaa muista osista poikkeavan osan teosta. Siinä toisten eläinten elämään puututaan ja tätä toimintaa – kuten myös toisen lajin edustajien toimintaa, selitetään sanallisesti. Toislajisille on myös annettu nimet.

Voi kysyä, pitääkö meillä olla yhtenäistä mielipidettä muunlajisten elämään puuttumisen mielekkyydestä. Osa meistä puuttuu muiden lajien – luonnonvaraisten lajien – elämään ampumalla niitä, tarhaamalla niitä, rakentamalla teitä ja asuntoalueita niiden asuinalueiden läpi, tuhoten niiden pesät, eläimet itsensä ja niiden elinympäristön. Toiset puuttuvat eläimiä ruokkimalla. Tai esimerkiksi viemällä loukkaantuneita tai talven armoille jääneitä yksilöitä hoitoon. Niin kuin lakikin meitä useissa tilanteissa velvoittaa.

Auttava puuttuminen kohtaa kuitenkin usein kritiikkiä. Olen pohtinut sitä, häiritseekö auttaminen meitä tuhoamista enemmän sen tähden, että se asettaa kysymyksen pitäisikö eläimiin yleisemminkin suhtautua tällä tavalla. Vai ärsyttääkö auttaminen siksi, ettemme ole varmoja mikä oikeasti palvelee muita eläimiä, mikä auttaa niitä – ja keitä heistä kuuluisi auttaa. 

Puuttuminen asettaa myös kysymyksen saako luonnonvaraisiin eläimiin suhtautua merkityksellisinä yksilöinä, itseisarvoisina yksilöinä lajiarvon sijaan – myös silloin, kun niitä on määrällisesti paljon?

Toisten kielet ja tahdit

Tämä teos siis herättelee meitä katsomaan tarkemmin, enemmän, avonaisemmin. – Keitä nämä muut ovat ja miten meidän pitäisi suhtautua heihin? Ja miten paljon me heistä ymmärrämme? Tiedämmekö mitään siitä, mitä kanadanhanhet kertovat toisilleen? Tässä teoksessa heitä kuullaan. Mutta jäädään vieraan kielen taakse. Hakala kirjoittaa uudessa Lähikuva-lehdessä:

”Prosessin aikana opimme havaitsemaan tarkemmin eläimiä ja heidän meille kertomaa, kehitimme hiukan ihmislajille vierasta kielitaitoa. Vaikka taitomme on puutteellista, voimme nähdä muunlajisilla eläimillä olevan omat lajisidonnaiset kielen ja kommunikaation järjestelmänsä. Eri lajien edustajien muodostaessa yhteyksiä alkaa syntyä lajien välisiä kulttuurisia normeja. Samalla kehittyvät yhdessä jaetut tavat luoda merkityksiä. (Meijer 2019, 29.) Ymmärtävä yhteyden luominen muunlajisiin eläimiin liittyy keskeisesti valmiuteen muuttaa käsitystä ihmisyydestä, haluun oppia uutta meistä ja muista eläimistä.” 

Tämän videoteoksen ja tämän tilaisuuden kanssa ilahduttavasti lähes samanaikaisesti ilmestyi Elokuvan ja mediakulttuurin tutkimuksen Lähikuva-lehden uusin numero, joka pureutuu ihmisen ja muun luonnon suhteeseen – esimerkiksi kriittisen eläintutkimuksen mainiten. Suosittelen numeroon tutustumista lämpimästi.

Lajienvälisiä kohtaamisia -teoksen päättää jakso, jonka ainakin itselläni täyttää pelko kotilon puolesta – voiko se päästä perille tuolla nopeudellaan, ihmisten keskellä? Murskautuuko hän ennen kuin ehtii tien yli tai kamera sammuu. Teos pakottaa etanan vauhtiin. Se muistuttaa, että useat lajit elää aivan erilaisissa ajallisissa todellisuuksissa kuin me. Se luo loppukuvan, jossa kaiken yllä vaanii ihmisen aiheuttama uhka. Koska ihminen voima ja tahti on muille tuhoisa.

Esityksestä ”lokkijuttu”

Helsingissä Kauppatorin laidalla Havis Amandan suihkulähteen vieressä seisoi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esityskioski, josta sai ostaa esitystaidetta 20. – 28.8.2021. Kioskin menussa oli tarjolla laaja valikoima muodoltaan erilaisia, yksin tai ryhmässä koettavia, kaupunkitilaan sijoittuvia esityksiä. Yksi esityksistä oli tanssiteos Lokkijuttu.

Lokkijuttu tutki Kauppatorin lokkien todellisuuksia. Siinä havainnoitiin ja kuviteltiin lokkien elämää sekä tanssittiin lokkien kanssa. Se kysyi, mitä jos ihmiseläimen ja lokin rajat hämärtyvät?

Tässä tekstissä kerron, millä tavoin teimme tanssiteosta lokeista ja lokkien kanssa. Kauppatorilla oleili elokuussa runsaasti lokkeja. Valitsimme esityspaikaksemme laiturin, joissa kulki vain vähän ihmisiä ja lokin kuluttivat aikaa odotellessaan ruokaa tipahtavaksi tai varastettavaksi. Jotkut lokkiyksilöt tulivat laiturille torkkumaan. Opimme pian, miten lähellä lokkeja saattoi liikkua ilman, että ne kokivat meidät uhaksi ja lähtivät pois. Nuoret vielä harmaasulkapukuiset lokit olivat erityisen rohkeita ja uteliaita.

Meitä kiinnosti erityisesti lokkien liikkeet ja kokemusmaailma. Opettelimme kävelemään lokkien räpyläaskelluksen tapaan. Tutkimme nopeahkoa ja tarkkaa pään liikettä osana katsetta. Lokit tepastelevat torilla ja tarkkailivat aktiivisesti ihmisten tekemisiä. Mekin tepastelimme ja tarkkailimme niitä. Oli sukimista, venyttelyä, lentoon lähtöjä ja laskeutumisia. Laskeutuessa siipiä iskettiin ensin tiiviiseen tahtiin ja kun jalat olivat maassa, siivet viikattiin kasaan ja niiden kärjet aseteltiin mukavasti lomittain. Paljon myös lepäiltiin, jalat taitettuna sulkaisen vartalon alle ja pää käännettynä siipien väliin.

Tuulenpuuskat tuntuivat vahvoilta meren rannassa. Kalalokki painaa keskimäärin 450 grammaa, joten isommat puuskat horjuttavan niiden seisomista. Lentoonlähtö oli vaivattomalta kevyelle siivekkäälle ja oli upeaa seurata, miten ne seilasivat tuulen liikkeissä ylös, alan ja eteenpäin. Tanssimme tuulta tunnustellen ja sen vietävänä. Tanssissa yhdistyi rauhaisa seisoskelu ja lentämisen tuoma vauhdin hurma.

Lokkijutussa lokit sekä loivat teosta meidän ihmistaiteilijoiden kanssa että olivat teoksen materiaalia. Valmistimme kaikki esityksen osat läheisessä suhteessa lokkeihin. Useina päivinä lokit olivat selvästi myös esityksemme esiintyjiä, koska niiden tekemiset loivat esitystapahtumia. Meidän ihmisesiintyjien tanssi tapahtui kiinteässä vuorovaikutuksessa lokkiesiintyjiin. Tanssimme vaikuttui tilallisista, ajallisista ja liikkeellisistä valinnoista, joita lokit tekivät.  

Lokit olivat myös meidän ihmistaiteilijoiden esitykseen rajaamaa teosmateriaalia. Ne olivat kuitenkin teosmateriaalia, jotka toimivat omilla ehdoillaan. Esityskerrat olivat keskenään hyvin erilaisia riippuen siitä, mitä lokit päättivät sinä päivänä ja hetkenä tehdä, tai tulivatko ollenkaan paikalle. Meille oli tärkeää, että esitys sai muotoutua lokkien toiminnan, paikalla tai poissaolon mukaan. Tämä johti kuitenkin siihen, että esitysten lokkikohtaamisia ei voinut suunnitella etukäteen. Saatoimme vain olla auki ja hereillä niille tapahtumille, mitä lokkien ja meidän välillemme kullakin esityshetkellä kehkeytyi. Iltaisin, kun lokkeja oli vähemmän Kauppatorin kulmilla, esityksemme rakentui niiden kuvittelusta ja lokkiuden tanssillisesta tulkinnasta.

Esityksessä yleisön jäsenet kutsuttiin siis katsomaan lokkeja sekä lokkia tanssivia tanssijoita. Se muotoutui erilaisista havaintoa ohjaavista rajauksista ja ehdotelmista. Meitä kiinnosti, millä tavoin lokit tulevat nähdyksi uudella tapaa ja ehkä samaistuttavammin, kun ihmisesiintyjä esittää lokkia lokin rinnalla. Mitä se paljastaa suhteestamme lokkeihin? Ja toisaalta, voiko esitys olla paikka, jossa linnut pääsevät kertomaan itse itsestään. Paikka tarkkailla lokkeja hieman avoimemmin ja tarkemmin.

Päätin tehdä esityksen lokkien kanssa käytännön sekä eettisistä syistä. Kuten aiemmin totesin, Kauppatorilla oli elokuussa runsaasti lokkeja, joten niiden kanssa työskentely oli helppo järjestää. Lokkien sisällyttäminen teokseen oli myös lokkien kannalta vaivatonta. Kauppatorin lokit ovat tottuneet ihmisiin ja vuorovaikutus niiden kanssa syntyi luontevasti. Läsnäolomme ja tanssimme ei ollut häiriöksi. Esitys ei todennäköisesti muuttanut juuri mitään niiden arjesta Kauppatorilla.

Kolmas syys työskennellä lokkien kanssa oli kiinnostuksemme lokkielämää kohtaan. Opimmekin taiteellisen työmme kautta paljon kaikkea uutta lokkien tekemisistä ja olemisen tavoista. Uskon, että esitys sai yleisönsäkin havainnoimaa uusia asioita ja kokemaan empatiaa lokkeja kohtaan. Kauppatorin lokit ovat joillekin ihmisille lähtökohtaisesti hieman pelottavia tai vastenmielisiä lintuja. Kuulin yhdeltä esitykseemme tulleelta lokkeja pelkäävältä yleisön jäseneltä jälkikäteen, että Lokkijutun kokeminen sai lokkipelon hieman laantumaan ja nyt niitä katsoi uusin mielin.

Viemällä huomion Kauppatorin lokkeihin sekä lokkitodellisuuksiin leikkisästi uppoutumalla Lokkijuttu sai yleisönsä tarkkailemaan kaupunkitilaa uudella tapaa. Se toi esiin monilajisen Helsingin, jossa Kauppatori on myös lokkien tori.

Teksti: Matilda Aaltonen, Lokkijutun koreografi ja esiintyjä.

Kuvat: Iiro Rautiainen

Lokkijuttu

20. – 28.8.2021 Kauppatorilla, Helsingissä.

Työryhmä: tanssitaiteilijat Matilda Aaltonen, Taru Aho ja Riikka Lakea, äänisuunnittelija Markus Tapio ja visuaalinen suunnittelija Mia Jalerva.

Tuotanto: Todellisuuden tutkimuskeskus.

Kerronnasta: eronteko ja yhteys

Erilajisten kuvaamisesta

John Berger väitti esseessään ”Why look at animals?” (1977), että ihmiset ovat halki lajinsa historian halunneet kuvata muita lajeja löytääkseen kosketuspintoja siihen, mitä on olla toinen eläin. Kun muinaisihmiset maalasivat luolien seinille härkiä ja sikoja, he etsivät yhteyttä eläimeen. Meissä onkin Bergerin mukaan tarve aistia toislajisia olentoja, olla niihin yhteydessä, ymmärtää niiden olemassaoloa. Nykytermein ilmaistuna ihmisellä on lajiominainen taipumus luoda tiedollisia ja kehollisia sidoksia siihen eläinkuntaan, jonka osa hän on. Kun ihmiseläin kuvaa muita lajeja, hän etsii yhteyttä.

Toislajisten kuvaaminen onkin parhaimmillaan teko, joka tuottaa yhtymäpintoja ja tuo lähemmäs. Muiden eläinten todellisuuksia etsivä ihmiseläin maalaa härän kallion pinnalle ja ehkä itsensä keihään kanssa härän taakse – tai kenties hän maalaa itsensä kotkapäisenä eläinihmisenä, joka ei tunne pysyviä rajoja vaan ainoastaan alati muuttuvan moninaisuuden.

Kuvaaminen voi kuitenkin myös etäännyttää ja palvella halua katkaista yhteys kanssaelollisiin. Kun ihminen tutkii toislajisen eläimen kehon osia mikroskoopilla ja kuvaa näkemänsä tieteellisessä artikkelissa välttäen visusti viittauksia eläimen näkökulmaan tai kokemusmaailmaan, tulee kuvattu olento sivuutetuksi ja etäännytetyksi.

Modernilla ajalla molemmat elementit – läheisyys ja etäisyys – luovat toislajisten eläinten kuvaamiseen jännitteitä. Oman ulottuvuutensa muodostaa myös hierarkkisuuden oletuksiin perustuva valta, joka on nähdäkseni usein eläinsuhteemme määrittävin tekijä. Kun ihmiseläin kuvaa eläintä, hän voi siten paitsi hakea yhteyttä tai etäisyyttä, myös pyrkiä osoittamaan valtaa ja hierarkkista ylemmyyttä.

Muurit

Etäisyyden ja vallan hakeminen ovat motivoineet toislajisia koskevaa kuvausta valitettavan usein. Yksi esimerkki etäisyyden, vallan ja eläimiä koskevien kuvausten yhteentulemasta ovat eläintarhat. Teollistuvissa yhteiskunnissa yhteydet ja sidokset toislajisiin alkoivat katkeilla aiempaa enemmän, mikä Bergerin mukaan näkyy eläintarhojen äkillisessä suosiossa. Eläintarhoissa toislajiset eläimet asetettiin kaltereiden, vallien ja muurien taakse, ja siten ihmiskatsojan ja toisen eläimen välille rakennettiin esteitä, jotka erottivat yhden lajin kaikista muista. Samalla tietämisestä ja nimeämisestä, eli eläinten tieteellisestä kuvaamisesta, tuli vallan väline: ihminen saattoi ottaa vangitun eläimen haltuunsa paitsi asettamalla tämän häkkiin, myös antamalla tälle tieteellisiä nimiä ja selityksiä, jotka sivuuttivat täysin eläimen oman kokemusmaailman ja näkökulman.

Kuten Berger varoitti, eläintarhoissa opittiin ja toistettiin valtaperustaisia erontekoja: eläintarha kuvasi toislajisen eläimen lajinsa prototyyppiseksi toisintajaksi ja näin ollen yksilöolennon sijaan geneeriseksi ”asiaksi”, joka on oikeutettua vangita ja asettaa näytille. Erityisesti katseesta tuli vallan työkalu. Tuijottaessaan kaltereiden taakse vangittua ja passiiviseksi pakotettua eläintä, ihminen osoitti omaa toimijuuttaan, vapauttaan ja lopulta valtaansa. Samalla eläimen oma toimijuus sivuutettiin, estettiin ja jopa rikottiin.

Donna Haraway (Primate Visions, 1989) ja Randy Malamud (Reading Zoos: Representations of Animals and Captivity, 1998) ovat esittäneet vastaavia väitteitä “zoologisesta” tietämisestä, politiikasta ja katseesta, joka etsii erontekoja ja valtaa. Tieteellisiä selityksiä juhlavasti lateleva ja vangitsemiaan eläimiä erilaisten esteiden takaa katsova ihminen on valtaakäyttävä subjekti, kun taas monin tavoin toimintakyvyttömäksi turhautettu tarhan eläin on objekti, jolta odotetaan viihdettä. Yhteyttä etsivän ihmisen tilalla on yhteyksiä purkava olento, joka yrittää etääntyä muusta eläinkunnasta korostamalla omaa kyvykkyyttään, tietoaan ja toisinaan hyväntahtoisuuden (kuten lajisuojelun) kaapuun piilotettua valtaa.

Tällainen zoologinen politiikka nojaa erontekoihin, jotka René Descartesin ja Immanuel Kantin kaltaiset järkälemäiset filosofit ovat iskostaneet länsimaisiin maailmankuviin. Erontekoja korostava käsitys todellisuuden rakenteesta sanoo: ihminen ei ole eläin. Eläin on tuolla, kaukana ja muissa – ei koskaan täällä, tässä ja meissä. Ihminen on subjekti ja eläin objekti, ja edellisten tulee hyödyntää sekä hallita jälkimmäisiä mahdollisimman tehokkaasti. Bergeriä, Harawayta ja Malamudia tulkiten eläintarhoja rakentava ihminen onkin kartesiolaisen tai kantilaisen unen päätepiste: oman eläimyytensä ja biologisen yhteisönsä kadottanut otus, joka vangitsee, määrittää, estää, välineellistää, hyödyntää ja pakottaa. Eläintarhoja rakentava ihminen rakentaa konkreettisen rajan ihmisen ja toislajisen eläimen välille. Samalla hän kuvaa toislajiset objekteiksi, joihin ihmisellä on rajojen todellisuudessa rajaton oikeus.

Kytkös

Eronteoista huolimatta (tai kenties osittain niistä johtuen) muinaisihmisten tarve päästä eläimen lähelle ja kuvata toislajisia toisin näkyy myös nykyihmisessä. Kahtiajaottelevan eläin-ihminen -kulttuurin keskelläkin tarve yhteydelle luiskahtelee esille yllättävissä paikoissa. Vaikka kuinka haluamme keskittyä vain ihmiseen, puhua ainoastaan ihmisen suulla, ihmisestä ja ihmiselle, on kaipuu biologisen yhteisön ja eläinsuvun tiheyteen myös osa länsimaista, teollistunutta ihmistä.

Siinä, missä muinainen ihminen etsi yhteyttä luolamaalausten kautta, Bergsonin mukaan nykyihminen etsii yhteyttä inhimillistetyistä eläinhahmoista. Kun teollistuneen maan lapsi halaa pehmolelua, hän etsiikin eläinjuuriaan. Yhteydenetsintä vaikuttaa kimpoilevan nykykulttuurien pinnoilla mitä erilaisimmin tavoin. Eläinten kuvaaminen rönsyileekin eri suuntiin ja saa eri muotoja: animaation puhuva possu tai kainaloon kääritty nalle ovat nekin eläimyyden selittämistä, joka voi palvella yhteyden tarvetta. Kun yhteyttä tavoitellaan inhimillistämällä, voi seurauksena kuitenkin olla sen katkeaminen. Jos eläin kuvataan pieneksi ihmiseksi, sysätään eläimyys yhä kauemmas ja siten Disneyn suloinen hahmo vain vahvistaa sitä rajaa, jota se näennäisesti koettelee.

Ironista kyllä, yhteydenetsintä saattaa motivoida myös matkoja eläintarhoihin. Ihmiset haluavat hämmästellä eksoottisia eläinkehoja tai katsoa toislajisten tekevän jotakin viihdyttävää. Monien toiveena myös oletettavasti on, että toislajinen eläin tulisi ihmisen lähelle ja olisi siinä kuin koira tai kissa, jota voi koskettaa ja jonka kanssa voi sujuvasti kommunikoida. Jälleen yhteyden tilalle piirtyy kuitenkin raja.

Yhteydenhakeminen ja siihen liittyvät kuvaukset voivatkin pahimmillaan olla väkivaltaista. Ajattelen tässä kohtaa Särkänniemen delfiineitä, jotka oltiin pyydystetty vapaudesta ja jotka viettivät elämänsä ahtaissa altaissa, lapsiperheiden edessä temppuja tehden. Ajattelen Ähtärin eläinpuiston karhuja, joiden yläpuolelle rakennetaan vaijerirataa, jotta maksavat asiakkaat saavat jännitystä päästessään lähemmäs radan stressaamia eläimiä. Ajattelen Korkeasaaren eläintarhaa, jossa monien eläinten elämä on pakotettu lopulta hyvin rajallisiin, eläinyksilön näkökulmasta todennäköisesti masentaviin mittoihin, jotta ihminen voisi uteliaana kulkea aitauksen luota toiselle ja pällistellä ”asioita”. Ajattelen ihmistä, joka haluaa astua lähemmäs eläintä ja päätyy paradoksaalisesti samalla kauemmas; ihmistä, joka yhteyttä etsiessäänkin kompastuu toistamaan erontekoja ja osoittamaan valtaa.

Silti kaipuu yhteyteen säilyy, sillä haltuunottavasti muita lajeja katsova ja kuvaava ihminen on entistäkin yksinäisempi. Juuri eläintarhojen maailmassa ihminen haluaa halata pehmolelua tai katsoa Disneyn animaatiota: eläinyhteyden katkaissut, yksinäinen ja teollistunut ihmisapina etsii kosketusta muuhun eläinkuntaan usein keinotekoisten hahmojen kautta. Samalla hän saattaa unohtaa, että tuo eläinkunta on paitsi hänessä itsessään, myös kaikkialla hänen ympärillään – että hän voisi milloin vain astua lähemmäs kohti muovin ja pikseleiden sijaan biologiasta ja tietoisuudesta koostuvia lokkeja, mehiläisiä, ahvenia, sikoja tai rottia.

Samoin hän saattaa olla huomaamatta, että eläimiä voi kuvata ilman jyrkkiä erontekoja.

Yhteys, kerronta ja taide

Mutta miten kuvata eläimiä niin, että yhteys vahvistuisi?

Kuvaaminen on kerrontaa. ”Kerronnallisuus” ei tässä tarkoita narratiivisuutta tai kertomuksellisuutta, vaan laajemmin halua ilmentää, representoida, asettaa kontekstiin, kommunikoida. Kun ihminen kuvaa toislajista olentoa, hän kommunikoi siitä ja toisinaan myös sille. Hän kertoo tuon eläimen olemista omasta subjektiivisesta lähtökohdastaan käsin ja todentaa sitä muille ihmisille. Parhaimmillaan hän myös antaa äänen olennoille, jotka on liian usein vaimennettu ihmisen yleistetyksi vastakohdaksi sekä määritetty niiksi hiljaisiksi, jotka elävät ehdottoman rajapinnan toisella puolella.

Kuvatessaan eläimiä – kertoessaan toislajisia – ihminen myös ottaa kantaa erontekoihin, etäisyyksiin ja valtaan. Kun eläintarha kuvaa ja kertoo eläimiä, se rakentaa sanastonsa tietynlaisen maailmankuvan varaan – usein sellaisen, jossa eläin on lähtökohtaisesti etäällä ja kategorisesti erilainen. Kun ihminen astuu eläintarhaan, hän oppii puhumaan eläimistä geneerisinä lajeina ja geenipankkeina, joiden yksilöys ja koettu näkökulma, sekä tuota yksilöyttä ja näkökulmaa koskeva eettinen harkinta, on helppoa kadottaa viihteellisyyteen. Kuvaaminen voi siis vaimentaa, eikä kertominen ole aina toisen puolesta puhumista.

Vaihtoehtojakin kuitenkin on runsain mitoin. Yksi niistä on kirjoittaa tiedettä tai tutkimusta, joka pyrkii huomioimaan muiden lajien olemassaolon, mielellisyyden ja näkökulman. Toinen vaihtoehto on taiteellinen kuvaus, joka vie ihmistä lähemmäs toislajisia – tai paremminkin muistuttaa siitä, että me olemme jo aivan niiden äärellä, osa niitä tai heitä.

Voiko eläimiä kertoa? -työryhmässä tarkastellaan myös taiteen keinoja kuvata tai kertoa muita eläimiä. Viime vuonna työryhmässä tapahtui paljon. Oma tulkintani on, että suuri osa työryhmässämme vuonna 2021 tehdystä taiteesta kyseenalaistaa rajapintojen ehdottomuutta ja ihmiskeskeistä valta-asetelmaa. Samalla se käsittelee yhteyden kaipuuta toislajiseen.

Kuvataitelija Outimaija Hakalan ”Maassa, vedessä, ilmassa” näyttely (Galleria Joella 2021) toi muun muassa jokihelmisimpukat, ampiaiset, tuhatjalkaiset ja muurahaiset ihmiskokijan kautta kuvattuna yleisön luokse. Piirretyt ja valetut jokihelmisimpukat tuntuivat puhuvan jo pelkällä olemassaolollaan: katso, me olemme nyt, mutta pian me olemme poissa. Yhteenkootut kuolleet ampiaiset todensivat lajikadon mahdollista konkretiaa ja lopullisuutta, ja tuhatjalkainen kuhisi näyttelyn halki kuin merkkinä merkillisyydestä, jonka äärelle ei muisteta pysähtyä. Piirros muurahaiskeosta sekä siihen liitetty, aidosta keosta äänitetty äänimaisema, alkoi mielessäni elää ja kasvaa kaupungin ylle, kunnes ihmismaailma peittyi havuihin, ei-inhimillisiin päämääriin ja muurahaisten vilkkaaseen puheeseen.

Tanssiesitys ”Lokkijuttu” (Todellisuuden tutkimuskeskus 2021), jossa oli mukana Voiko-työryhmän Matilda Aaltonen, vei ihmisen niiden lokkien äärelle, jotka jo joka tapauksessa ovat luonamme, mutta joiden olemassaolo helposti työnnetään tietoisuuden rajojen tuolle puolen – etäälle ja kauas. Tanssitaitelijat liikkuivat kuten lokit, muuttuivat siivekkäiksi ja etsivät yhdistävää pintaa kuulokkeista tulevien äänten kutsuessa katsojaa kysymään, miten lokki kokee ihmisen. Esitys kertoi lokkeja ihmisen keholla ja kielellä, mutta sisälsi myös paikalle lentäneitä, katsojia uteliaasti tarkkailevia lokkeja, jotka olivat äkisti kuin näyttämön lavalla, valaistuina uudesta kulmasta, lähempänä ja lokkiudessaan hämmästyttäviä.

Pipsa Longan käsikirjoittamassa näytelmässä ”Fyra dagar av närhet” (Teatteri Viirus 2021) ihmisen ja toislajisen eläimen välinen raja hälveni. Näytelmä kertoi eläimestä nimeltä ihminen, jota lähemmäs lokit liitelivät. Äkisti ihminen ei ollutkaan pelkästään syvällisiä pohtiva, rationaalinen, kulttuurinen olento vaan myös ja ennen kaikkea biologinen eläin, joka mietiskelee, aistii, syö, nukkuu, parittelee, virtsaa ja oksentaa, etsii mukavuutta auringonpaisteesta, haukottelee, kuulostelee, tahtoo, havaitsee, venyttelee, herkuttelee, pysähtyy jälleen mietiskelemään ja jutustelee lajitovereiden kanssa. Näytelmä asettikin ihmisen oman zoologisen katseensa kohteeksi: ihminen katsoo eläintä itsessään, eli itseään. Se päättyi lokkien riemukkaaseen kiljuntakuoroon, jonka äänet olivat lähtöisin ihmisnäyttelijöistä. Etäisyydet kuroutuivat umpeen, moniääniset lajikollaasit lennättivät katsojan eläimeksi eläinten vierelle.

Kaikki kolme teosta tai teoskokonaisuutta asettuvat kohtaan, josta rakoilee kaipaus eläinyhteyteen. Ne oleilevat rajapinnan päällä ja osoittavat samalla tuon pinnan keinotekoisuutta. Eläin tuleekin rajapinnan yli ihmisen luo, ja toisaalta ihminen huomaa katsovansa itseään rajapinnan toisella puolella, eläimenä. Dikotomiset, jyrkät eronteot ja etäisyyden kulttuurinen etsintä alkavat vaikuttaa kömpelöiltä ja fiktiivisiin oletuksiin perustuvilta yritelmiltä, sillä eläin on luonamme ja meissä. Myös hierarkkinen ylemmyys ja tahto valtaan asettuvat kyseenalaisiksi. Ihminen voi listiä ja tuhota muurahaisia, simpukoita, ampiaisia ja lokkeja. Hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan niitä, sillä ne aina osittain ylittävät ymmärryksemme rajat ja liikkuvat osana sitä elämisen levotonta moninaisuutta, mikä muodostaa myös meidät itsemme, läikkyy ihmiskulttuurien tuolle puolen ja jatkuu meidän jälkeemme.

Samalla eläin esitetään sekä samankaltaisena että erilaisena. Eläin ei ole inhimillistetty, vaan jopa omituinen – ja silti tuttu. Taiteen kautta ristiriita hahmottuu ilmeisenä ja helppona, kun taas oma loogisuutta etsivä tutkijakieleni kangertelee sen edessä. Ollessani näiden teosten äärellä huomaankin, ettei etäisyyttä tavoitteleva tieteen kieli yllä samaan kuin taide, joka kuljettaa lähelle. Taiteen tarjoamat kuvaukset ja kerronnat ylettyvät pidemmälle.

Merkitys

Maailma on inhimillisesti merkityksellinen vain silloin, kun tunnistamme toislajiset. Pelkästään ihmiseen keskittyminen on monotonista: se on eläintarhan kaltainen vankila, josta puuttuu ei-inhimillisen luonnon variaatio. Ihmiskeskeisyys, joka kuvaa eläimiä vastakkainasetteluiden kautta, on siis myös ihmistodellisuuden rajoittamista ja tyhjentämistä. Se ei myöskään vastaa kaipuuseen olla yhteydessä toislajisiin toisiin – ”niihin”, jotka ovat oikeastaan ”heitä”. Berger oli oikeassa: me emme tarvitse enempää erontekojen eläintarhoja tai haltuunottavaa katsetta, vaan yhteyttä.

Kuvaan itse tilanteen näin: kosketus toislajisiin tekee todellisuuden täydeksi. Ehkä me siksi kerromme eläimiä, puhumme heistä, kuvaamme heitä sekä tieteen että taiteen keinoin. Ehkä me haluamme hetken koskettaa heidän kylkiään, lentää, madella tai juosta heidän vierellään, tunnistaa eläinten liikkeet itsessämme. Ehkä me haluamme huutaa etäisyyden ja esteiden yli niin kauan, että huutomme kietoutuu yhteen eläinten äänten kanssa tehden meistä ja heistä moniäänisiä, moniliikkeisiä, monikehoisia yhteyseläimiä, jotka viskovat pölyyntyneitä maailmankuvia kaltereineen rikki.

Silloin (eli nyt) me olemme edelleen muinainen ihmiseläin, joka piirtää kallion pinnalle toislajisten hahmoja voidakseen ymmärtää heitä lähemmin.

Elisa Aaltola

(Kuva: Carl Newton)